Äijähommista hoitotyöhön
Parasta työssä on asiakkailta tuleva palaute, lähihoitaja Ismo Lepistö kertoo. Ennen päivällistä on hetki aikaa rupatella Uranuskodin asukkaan Kerttu Kekin kanssa. Jarkko Sirkiä Kuva: Viestilehtien arkistoRIIHIMÄKI (MT)
Pienkonekorjaaja, autonkorjaaja, vanginvartija, Ismo Lepistö luettelee entisiä ammattejaan.
Viimeiset 24 vuotta hän teki töitä rakennuskonevuokraamossa. Työhön kuului asiakaspalvelua, koneiden korjausta ja kuljetusta.
Ammatinvaihto tuli eteen, kun pörssiyhtiön yt-neuvotteluja seurasi lopputili. ”Koulutus lähihoitajaksi tuli heti mieleen. Olin pitkään kaivannut ihmisläheistä työtä.”
Aiemmin Lepistö epäili, onko hänen kaltaisestaan käsillä tekijästä koulunpenkille.
”Keskikoulun kahlasin lukematta läpi. Teoriapuoli ei koskaan oikein lämmittänyt.”
Päätöstä vauhditti entisen työn menetys.
”Onneksi sain verokirjani pois firmasta. Se oli onnenpotku.”
Lepistö pääsi ensi yrityksellä suorittamaan lähihoitajan tutkintoa Riihimäen ammattioppilaitokseen Hyriaan.
”Meitä oli kolme äijää 18 hyväksytyn joukossa.”
Ovi ei avaudu läheskään kaikille. Soveltuvuutta alalle punnitaan testien ja alkuhaastattelun avulla.
”En pelännyt yhtään, vaikka minulla ei ollut alaan minkäänlaista kosketuspintaa. Omalle likalle olin vaipat vaihtanut, mutta muuten tipahdin ihan pystymetsästä tähän hommaan.”
Lepistö valmistui joulukuussa 2011. Aluksi hän teki keikkatöitä muun muassa kotihoidon tehtävissä. Tavoitteena oli löytää oman paikka mieluisassa työyhteisössä.
Nyt Lepistö on työskennellyt lähes kaksi vuotta lähihoitajana Uranuskodissa. Se tarjoaa ympäri vuorokauden palvelua yli 65-vuotiaille asukkaille.
Kokemus on vastannut odotuksia, Lepistö vakuuttaa.
”Ainoa asia, joka täällä harmittaa, on henkilöstön vähyys. Aika moni kokee, ettei kerkeä tehdä työtään kunnolla.”
Kiire on Lepistön mielestä suorastaan pilannut kotihoidon, jossa työskentelyä hän aiemmin vakavasti harkitsi. Käsitys saa tukea Suomen lähi- ja perushoitajaliitto Superin tammikuisesta selvityksestä, jonka mukaan kotihoito on yhä pahenevassa kriisissä.
Lepistö pyrkii tekemään töitä ”hämäläisittäin” rauhallisella otteella.
”Se on tällaisella muistisairaiden osastolla oikeastaan ainoa tapa toimia. Jos kiireessä yrittää patistaa liikaa, se saa ihmisen hämmennyksiin ja hätäännyksiin.”
”Kun ihmiset palaavat muistisairauden takia lapsuuteensa, he kaipaavat lohdutusta ja läsnäoloa. Kiireessä se rinnalla oleminen voi jäädä pintakosketukseksi, kun et voi jättää toista ihmistä hoitamatta.”
Tyypilliseen työpäivään kuuluu koko elämisen kirjo kylpyhuoneesta keittiöön.
”Kaikkia asukkaita autetaan peseytymisestä ja pukeutumisesta alkaen. Hoidamme koko balalaikan, vain ruoka tulee valmiina keskuskeittiöstä.”
Lähihoitajan tehtävänä on kannustaa asukkaita omatoimisuuteen. ”Päivät ovat erilaisia. Väliin tuntuu, että kuun asentokin vaikuttaa asukkaan mielialaan.”
”Tätä touhua helpottaa se, että tunnet nämä ihmiset. Et yritä kirittää väärästä päästä tai liikaa. Tämä työ on näkemistä.”
Uranuskotia voi Lepistön mielestä verrata suurperheeseen, jossa jokaisella on yhteisten tilojen lisäksi oma huone. Tunteet vellovat väliin samalla tavalla kuin perheissäkin.
”Täytyy tasapuolisesti huomioida ihmisiä. Jos ohi mennessä kosketat yhtä, joku toinen voi kokea jäävänsä paitsi ja ruveta mököttämään.”
Lepistö toivoo Uranuskodin säilyvän kodinomaisena paikkana. ”Nykyinen politiikka ajaa tällaisia paikkoja kiinni. Ihmisiä häädetään kotiin, mikä lähentelee monessa tapauksessa epäinhimillistä touhua. Tällaisia paikkoja pitäisi lisätä eikä vähentää.”
Parasta työssä on Lepistön mielestä asiakkailta tuleva palaute. Se voi olla sanatontakin, jos esimerkiksi afasia on vienyt kyvyn puhua.
”Kyllä ihminen aistii empatian, vaikka olisi katoamassa Alzheimerin taudin syvyyksiin.”
Miehiä tarvitaan Lepistön mielestä hoitoalalle, koska miehiä on asiakkainakin. Lepistön omalla osastolla miehiä on neljä ja naisia kuusi.
”Luulen, että olen saanut etua siitä, että olen mies”, Lepistö arvioi. ”Mies kun puhuu miehelle, se auttaa monesti asian perille menossa.”
Entisestä työstä on ollut Lepistön mielestä hyötyä, etenkin pitkästä kokemuksesta asiakaspalvelussa.
”Koko aiempi työhistoria on kasvattanut minua tähän tehtävään. Kyllä pitkästä työhistoriasta on muutakin kuin rasitetta työnantajalle.”
Ansiotasosta ei tarvinnut tinkiä.
”Olen aina ollut huonopalkkaisissa hommissa. Nyt kun on kuukausipalkka ja sisätyö, olen urani huipulla. Ihan tarpeeksi olen heilunut räntäsateessa rautojen kanssa.”
Ismo Lepistö rohkaisee miehiä hakeutumaan hoitoalalle. Ura ei kaadu koulutuksen teoriaosuuteen, etenkin jos opettaja on kannustava, kuten Lepistö itse sai kokea.
”Ehkä koulutusta olisi hyvä muokata maanläheisemmäksi.”
Harjoittelujaksoilla Lepistö huomasi, miten ilmapiiri ja työtavat vaihtelevat työpaikasta toiseen. ”Joskus harjoittelijoita ja tuuraajia itketettiin työpaikalla. Se tuntui järjettömältä.”
Oman paikan lunastaminen työyhteisössä vaatii Lepistön mielestä luonnetta, mielellään lehmän hermoja. ”Eduksi on, jos on aikaa ja malttia hakea juuri itselle sopivaa työpaikkaa.”
Tulevaisuus näyttää 58-vuotiaasta miehestä hyvältä. Tuleva työeläke on pieni, mutta hoitoalan ammattilaisella on todennäköisesti kysyntää eläkkeelläkin. ”Uskon, että nopealla lähtövalmiudella löytyy keikkahommia.”
TARJA HALLA
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
