Lihaketju natisee jokaisesta liitoksestaan
uutistausta
Lihantuotanto on kriisissä, kun kustannukset nousevat mutta tuottajahinta ei. Syytä löytyy sekä keskittyneestä kaupasta että lihateollisuudesta.
Lihan hinnasta tiedetään tarkasti vain se, millä hinnalla kauppa myy kuluttajalle. Tuottajat tietävät hinnan vain oman tuotantonsa osalta. Pienellä viiveellä tiedetään jonkinlainen keskihinta.
Vaikka teruraseläin ja valmis lihavalmiste ovat eri asioita, jokainen huomaa valtavan ja kasvavan hintalisän maatilan ja kaupan tiskin välillä.
Tässä markkinoiden mustassa aukossa toimivat jalostava teollisuus ja kauppa. Ne eivät ole avanneet sopimus- ja hinnoittelumallejaan suurelle yleisölle.
Asia kiinnostaa muitakin kuin tuottajia. Keskiviikkona hallituksen iltakoulu päätti kiristää kaupan määräävän markkina-aseman määritelmää, ja Kilpailuvirastolla on tekeillä selvityksiä.
Kauppa on keskittynyttä ja S- ja K-ryhmien markkinavoima ylivertainen ketjun muihin osiin verrattuna.
Koska kaupan keskusliikkeet ja teollisuus vaikenevat tyystin sopimuksistaan, seuraavat tiedot perustuvat neuvottelupöytiä vain lähellä olevien kertomaan. Jos väitteissä on virheitä, MT julkaisee mielellään oikaisuna oikeat sopimustekstit.
Suurin osa lihatuotteiden kauppaketjukohtaisista hinnoista on sidottu kaupan ja teollisuuden sopimuksin vähintään vuoden loppuun asti. Sopimukset on tehty keväällä, joulukinkkujen osalta tammikuussa.
Tuottajien vaatimaa nopeaa korotusta tuottajahintoihin ei näin ollen tule ainakaan ennen vuodenvaihdetta. Korotus vaatisi sopimusten purkamisen.
Vaihtoehtoisesti lihatalot voisivat maksaa omasta pussistaan. Siihen niillä ei ole varaa.
Sopimusmalli suosii kauppaa. Teollisuuden pitää toimittaa tuotteita sovittuun hintaan, mutta kaupalla ei ole määrällistä ostovelvoitetta. Se voi ostaa muualtakin. Siksi hinnat joustavat nopeasti alas, mutta eivät juuri ylös.
Sopimuksissa ei ole minkäänlaisia kustannusklausuuleja. Kuitenkin sellaiset olisi helppo sopia, koska maatalouden keskeisten tuotantopanosten hintoja tilastoidaan koko ajan. Esimerkkejä löytyy kosolti muilta toimialoilta.
Lihamarkkinoilla tunnetaan lisäksi kaupan koirakoulu. Lihatalojen myyjät pelkäävät, että käteen jää suuria lihaeriä. Ne ovat teollisuudelle suurempi paha kuin kituuttaminen alamittaisilla hinnoilla. Jälkimmäisethän kärsii lopulta lihantuottaja.
Pelko osoittaa, ettei lihataloilla ole luottamusta omien tuotteidensa kilpailuetuihin. Ei luoteta siihen, että kaupan täytyy ostaa kotimaisia tuotteita laadun, suomalaisten makutottumusten ja kaupan oman maineen takia.
Maineestaan keskusliikkeet eivät tosin ole olleet turhan tarkkoja. Ulkomaisten halpaerien tuontia ei ole kainosteltu sen paremmin maidossa kuin kinkuissakaan.
Lihatalot kilpailevat keskenään. Samaan aikaan huhut väittävät, että kaupan ostajilla on vainu toistensa tarjousten tasosta. Huhua on mahdoton todistaa.
Isot lihatalot, HK ja Atria, ovat pörssiyrityksiä. Lihantuottajilla on osuuskuntiensa kautta enemmistö päätösvallasta.
Lihatalot tavoittelevat korkeaa myyntihintaa, mutta onnistuessaankaan se ei takaa tuottajahintojen nousua. Pörssiyrityksen velvollisuus osakkeenomistajia kohtaan on voitto, ja se tehdään myynti- ja hankintahinnan erotuksella.
Siinä lihatalot toimivat oikein – juuri niin kuin lihantuottajat ovat omistajina niitä ohjanneet. Pörssiyrityksellä ei ole sellaista tuloskäsitettä kuin lihakate, kun taas kokonaan osuuskuntien omistama Valio laskee maitokatteeseen mukaan tuottajahinnan.
Lihanjalostuksen yhtiöittäminen oli keino hankkia sen kehittämiseen enemmän pääomaa kuin lihantuottajilla on. Mutta sen jälkeen tuottajat luovuttivat pörssiyrityksen tytäryhtiölle vieläpä osuuskuntien alkuperäisen ja tärkeimmän tehtävän, lihanhankinnan.
Osakeyhtiön tavoite on voitto, ja yhtiön hallituksen tehtävä on ajaa yrityksen etua, ei mitään muuta. Tätä mantraa toistavat yritysjohtajat ja sellaisiksi samastuvat luottamushenkilöt.
Tosiasiassa omistaja päättää aina. Yrityksen hallituksella on mahdollisuus tehdä muitakin strategisia linjauksia kuin kotimaisessa raaka-aineessa pysyminen – joka muuten jo sellaisenaan edellyttää kotimaisen alkutuotannon turvaamista. Linjaukset on vain tehtävä avoimesti kaikkien osakkeenomistajien tieten.
Lihatalojen haluttomuus avata toimintaansa ei johdu vain kaupan pelosta. Lihan hankintaan on luotu järjestelmä, joka ei ole läpinäkyvä edes tuottajaomistajille.
Lihatalot ovat ajoittain maksaneet samaan aikaan sekä Euroopan parasta että huonointa tuottajahintaa. Esimerkiksi sianlihassa tilojen välinen hintaero on noussut kymmeniin sentteihin kilolta. Ero on suurempi kuin tuottajien haaveilemat hinnankorotukset.
Hintaeroja tuovat erilaiset määrä- ja sopimuslisät. Toimintamalli on lihatalojen ja niiden omistajien, lopulta siis tuottajien itsensä hyväksymä.
Osuustoiminta perustettiin vastapainoksi markkinavoimille. Alkuperäisistä toimintatavoista on loitottu kauas.
Lihaketju kipuilee jokaisessa lenkkiliitoksessaan. Tarvitaan sekä kilpailupoliittista ohjausta että pehmeiden lenkkien omaa työtä, jotta ketju terästyy tasaisen vahvaksi.
Tuottajien osuus lihan hinnasta voi parantua. Ensiksi se edellyttää teollisuudelle parempaa neuvotteluasemaa suhteessa kauppaan.
Toiseksi tuottajien pitää saada tiukempi ote ja aito neuvotteluasema suhteessa teollisuuteen. Se on vaikeaa, kun hankinnasta vastaavat pörssin lihatalojen tytäryhtiöt.
Yksi mahdollisuus on palauttaa lihanhankinta aidosti tuottajien käsiin. Käytännössä se voi vaatia uuden tai kilpailumääräyksistä riippuen uusien hankintaosuuskuntien perustamista.
MT:n keväällä 2011 teettämässä gallupissa 59 prosenttia kotieläintuottajista toivoi koko maan hankintaosuuskuntaa, nuorista tuottajista jopa 70 prosenttia. Omistajaosuuskuntien edustajat moittivat kysymyksenasettelua ohjaavaksi. Heidän mukaansa kilpailu tulee ulkomailta.
Vaihtoehtona on nykytilanteen hyväksyminen. Niin on hyvä kuin tuottajaomistajat itse päättävät.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
