KALAJUTTU Kalana olemisesta
Vesi tuntuu kylkiä vasten pehmeältä kuin hengitys. Ajattelen virtaa ja annan sen viedä mukanaan. Se on leveä ja laaja. Rannat ovat koti, keskemmällä kova virtaus kuljettaa mukanaan.
Ympärilläni leijuu kuplia ja voin nähdä kaiken kuin käännetyn juomalasin läpi. Kupla kerrallaan kuohut vievät ylöspäin ja alaspäin. Vesi on vuosien mittaan hionut pohjan kivet sileiksi kuin linnunmunat, joita pitelin käsissäni silloin kun olin vielä ihminen.
Kivet ovat ajan kuluttamia. Aika on hellä ja suunnitelmallinen kuin arkkitehti, joka katsoo tarkasti maisemaa ja piirtää siihen oikean muotonsa. Aika on arkkitehti, ymmärrän.
Liu’un eteenpäin liikkeellä, jota minun ei ole tarvinnut opetella. Se on ollut minussa aina. Liike kulkee lävitseni, kylkeni värähtää ja tunnen kuinka virta on yhtä kanssani.
Olen vettä. Olen menneisyyden vetehinen, kalansuomumies, jolla on kalan ruumis ja mieli. Se näkee enemmän, tavoittaa värähdyksen rantaruovikossa, saaliskalan katseen, jossa heijastuu kaikki se, minkä ymmärrän.
Veden päällä pohjoisen taivas kaartaa reunasta reunaan. Sen alla kaikki on tyventä. Vedessä minun on lämmin, kun taivaan värit katsovat alas. Ne heijastuvat vedestä kuin minun viivaa piirtävä kylkeni. Olen raja, joka jakaa veden kahtia oikeaan ja vasempaan.
Välillä pusken läpi vastavirtaan. Kuohut tekevät minusta vahvan. Tunnen, miten vesi on minua vasten ja minua myöten. Osaan käyttää veden liikettä ja saan sen taipumaan. Kidukseni haukkovat ja tunnen, miten se virtaa läpi osana minua. Veri joka kiertää pinnan alla.
Vesi on tullut tunturista, tullut tunturin alitse, muistelen. Riimi on veden synty. En näe tunturille saakka, mutta maistan veden ja ajattelen miten se virtaa ennen kuin on perillä. Minä olen perillä tässä, kosken kuohussa.
Katselen kalaa, joka tempoo rantakivellä. Katson taivasta. Illalla sataa. Horisontissa tummat pilvet roikkuvat matalalla. Kaukaa kantautuu ukkosen ääni. Näen, että pilvet kulkevat jokivartta pitkin ennen kuin ilta laskee verkkonsa veteen.
Katson kalan kiiltävää kylkeä. Otan sen käteeni ja sen pinta on samaan aikaan karhea ja sileä. Ehjä on, niukin alamittainen.
”Ookko nää uinut Tuonelan jokea”, kysyn hauelta. Se hampaat välähtävät väkäisen alaleuan piilosta. Silmä kiiltää. Silitän suomuista kylkeä.
”Menekkö nää siitä sitten”, lasken sen veteen. Tunnen miten se tahtoo. Se katoaa kivikkoon eikä sano kiitosta.
JENNA KOSTET
Raisio
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
