Maatalous on ympäristövoimien ideologinen vihollinen
Peltojen kasvimassa kerätään satona pois, siksi pelloilta ei karkaa ravinteita kuin ajatuksissa, Jukka Tuori kirjoittaa. Markku Vuorikari Kuva: Viestilehtien arkistoTohtori Ilkka Herlin kirjoitti 7.8.2013 MT:n vieraskolumni-palstalla sydämenasiastaan Itämeren suojelusta ja ravinnepäästöistä.
Ilkka Herlin on saanut paljon hyvää aikaan ja hänen etunaan on melko täydellinen riippumattomuus. Hänellä ei ole vaikuttimena joku ideologia tai vastakkainasettelu, joka värittää laajasti ympäristönsuojelua Suomessa.
Kuitenkin hän kolumnissa tukeutuu yhteen näistä poliittisista väittämistä, johon suomalaiset on saatu toistojen kautta uskomaan, vaikka tieteelliset näytöt puuttuvat.
Tarkoitan pohdintaa maatalouden ravinnepäästöistä (fosfori).
Syksyllä julkisuuteen tuleva väitöskirja tuo tähän maatalouden väitettyihin suuriin fosforipäästöihin lopulta todellista tietoa.
Virallisena tietona Itämeri-aiheisissa tilaisuuksissa kerrotaan, että Suomen osuus ravinnepäästöistä Itämereen on 10 prosenttia ja tästä maatalouden osuus on 60 prosenttia.
Nämä väittämät kumpuavat kateudesta yksityistä omistusta, ja tässä tapauksessa maatalousmaan omistusta kohtaan. Ilkan ei tarvitse kadehtia, mutta hän pitäytyy tässä totuudeksi lanseeratussa näkemyksessä.
Suomen luonnosta kulkeutuu vesimassojen mukana vesiliukoista fosforia varsin vakio määrä. Tämä on peräisin pääosin lahonneista kasveista. Maassa oleva fosfori ei liiku mihinkään voimakkaan sitoutumisominaisuutensa vuoksi.
Peltojen kasvimassa kerätään satona pois, siksi pelloilta ei karkaa ravinteita kuin ajatuksissa.
Uskon, että suurempi vaikutus vesiliukoisen fosforin joutumiseen vesistöihin peltoalueilta on niiden rannoille perustetuista suojakaistoista. Suojakaistathan on perustettu estämään ravinnevalumia pelloilta.
Niiden kesäinen viherkasvusto lahoaa sinne, ja voi vuosien mittaan kevään sulamisvesien mukana valua pinta pitkin vesistöön.
Suurena virheenä pidän, että puhutaan hajakuormituksesta ja siihen liitetään yhtäläisyysmerkit maatalouden kanssa. Maatalous on osa sitä, mutta vain hyvin pieni osa.
Ravinteiden kiertokulku on yhtä luonnollista kuin lintujen keväinen ja syksyinen muutto. Kasvit heräävät luonnossa keväällä, ne kasvavat kesällä ja viimeistään talven pakkaset lakastuttavat niistä valtaosan. Kasvussa ne sitovat itseensä ravinteita ja kuollessaan ravinteet vapautuvat kiertokulkuun.
Suomen maapinta-alasta valtaosa on metsiä, vesistöjen ranta-alueita ja maatalousmaata on vain hyvin pieni osa. Hajakuormitusta tapahtuu koko maapinta-alalta ja myöskin rakennetuilta alueilta.
Ilkka moitti kehitystä, jossa maataloustuotanto keskittyy liian suurin yksiköihin.
Toki tätä kehitystä voimme yhdessä moittia, mutta tiedämme myös hyvin, mitkä syyt ajavat suurempiin yksiköihin.
Ilkka, olisi reilumpaa pohtia myös yhdyskuntajätteiden vaikutuksia vesistöihin.
Merkittävä osa Suomen jätevedenpuhdistamoista on erittäin vanhoja ja vajaatoimisia. Esimerkiksi Euran kunnan viallinen puhdistamo laskee jatkuvasti Eurajokeen vain osittain puhdistettuja viemärivesiä.
Nämä eivät kiinnosta aktiiveja, koska taustalla on yhteiskunta eikä yksityinen.
Ihmettelen myös sitä, missä lymyilevät orgaanisen- ja maanviljelyskemian tiedemiehet. He tietävät todella miten alkuaineet, ravinteet käyttäytyvät luonnossa. Nyt me olemme ideologisen ravinnetieteen ”kouluttamia” ja niiden ”totuuksien” varassa.
Toivotan Ilkka tohtorille edelleen menestystä, mutta älä tyydy tausta-aineistoissa puolitotuuksiin!
Jukka Tuori
agronomi MMM
Huittinen
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
