Kiitolaukka
hevoselämää
Makailin uneliaana heinäkuorman päällä hevosen vetäessä hyvällä ja liukkaalla rekikelillä. Hevosmiehiä oli tulossa ja menossa, kuka minkäkinlaisen kuorman kanssa.
Hevoseni oli hyvä juoksija ja saavutti pian pientä halkokuormaa vetävän Akustin laiskan ruunan. Kukaan ei koskaan ollut nähnyt ruunan ottavan yhden yhtä juoksuaskelta. Viimeiset kymmenen vuotta se oli kulkenut alahuuli töröllään hitaasti junnaten, korvat luimussa ja pää nuokuksissa ikään kuin miettien, että kannattaisiko ottaa vielä seuraavakin askel.
Akustin Eero-renki oli minun ikäiseni, molemmilla oli vielä rippikoulu käymättä. Huikkasin Eeroa pysäyttämään hevosen ja vääntämään seuraksi sätkän. Eero teki pyyntöni mukaan ja pysäytti maantien reunaan. Ohjasin ajokkini rinnalle.
Liu’uin kuormaköydestä kiinni pitäen kuorman päältä ja kysyin, kummanko pussista väännetään. Eipä tuolla ollut suuremmin väliä, kun molemmilla oli vain Jymyä. Eero lupasi kaivaa eväitten joukosta sanomalehteä, jos käärisimme minun topastani.
Kaivoin tupakat esille, ja käänsimme turpeat sätkät. Eero kertoi pappilan sonnista, joka oli säikäyttänyt pontikankeittäjät kankaalla oikein perusteellisesti. Sonni oli ruisrankin hajun houkuttelemana hyökännyt pimeästä metsästä suoraan miesten keittopaikalle. Miehet pakenivat kauhuissaan luullen itse vihtahousun, tai vähintäänkin vallesmannin, tulleen vaatimaan heitä tilille.
Siinä poltellessamme alkoi Akustin ruuna tehdä suurempaa tarvettaan häntä komeasti kaarella. Papanoita tippui torven täydeltä. Katselin toimitusta hymyssä suin, kunnes yhtäkkiä minulle jysähti pirut mieleen.
Sieppasin jymypussistani oikein aika köntin kessuja, jotka sujautin toimitustaan lopettelevan hevosen takapuoleen. Tavara jäi sisään juuri oikealla hetkellä, kun hevonen painoi hännän päälle painoksi ja sinetiksi.
Ruuna heitti päätään kiukkuisesti puolelta toiselle varmaan miettien, että mikä piru siellä ahterissa oikein kirvelee ja polttaa. Rähähdimme nauramaan, kun huomasimme kujeemme tehonneen. Eero sanoi naurun lomassa, että kyllä tuli kaakkiin eloa, on kuin uudesti syntynyt.
Eero ei kunnolla ehtinyt lausetta loppuun, kun ruuna repäisi itsensä vauhtiin. Suurin osa haloista putosi maahan ja reen nokkalauta hajosi kappaleiksi jo alkukiihdytyksessä. Pahaksi onneksi Eero oli seissyt suitsien päällä. Ne tarttuivat hänen jalkaansa vetäen pojan selälleen tielle.
Alkoi huima kyyti. Poika luisti hevosen perässä pitkin maantietä kiihtyvällä nopeudella, kunnes kumisaapas irtosi ja vapautti vauhdikkaasta menosta.
Eero hölkkäsi takaisin luokseni ja sanoi kyydin olleen riittävän kovaa. Hän sadatteli tielle levinneitä halkoja ja hajonnutta nokkalautaa, ja mietti mitä isäntä onnettomuudesta sanoisi.
Istuimme molemmat heinäkuorman päällä hevosen juostessa kevyesti. Akustin ruunaa ei näkynyt, joten päättelimme sen juosseen suoraan kotiinsa. Eero epäili, ettei vanha hevonen muuallekaan olisi osannut mennä.
Saavuimme Akustin kartanolle. Siellä hevonen seisoi rauhassa pää nuokuksissa. Enää ei näkynyt virkeyttä tai voimaa. Pahin oli silti vielä edessä. Akusti piti rengeilleen tulikivenkatkuisen puhuttelun, enkä minäkään selvinnyt tapauksesta ilman huomautusta.
Muutama päivä myöhemmin osuin Eeroa vastaan hänen viedessään sontakuormaa niitylle. Hevonen näytti tapansa mukaan nukkuvan kävellessään. Kohdalleni tultuaan hevonen kuitenkin pysähtyi, nosti päänsä korkealle ja irvisti niin, että keltaiset hampaat näkyivät. Samalla se päryytti alahuultaan ja päästeli kimeitä hirnahduksia peräpäästään.
REIJO RAUHALA
Lappajärvi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
