perjantaivieras Piiteoria
Pii on vanhimpia suomen kielen sanoja, sitä samaa sarjaa kuin puu, kuu, luu ja suu. Kuten tiedetään, se tarkoittaa ”hammasta”. Se on säilynyt vanhassa merkityksessään muun muassa selkäpiin ja haravan piin nimityksissä. Sanan hammas/sammas toi Suomeen 5 000 vuotta sitten maahan rantautunut vasarakirveskulttuuri.
Pii on myös kvartsina tunnettu kivilaatu. Sellainen, josta kivikaudella tehtiin niin sanotusti iskemällä työkaluja ja leikkaavia reunoja. Piikivi kuului myös tuluksiin: sillä oli hyvä lyödä kipinää vaikkapa tappuratukkoon tai taulaan.
Tosiasiassa se ihmiskunnan historian vaihe, josta puhutaan kivikautena, onkin piikautta. Se, että pii on tarkoittanut ”hammasta” antaa avaimen niin sanottuun piiteoriaan. Kyse on työkalujen eli aseiden kehityssarjasta ja sukulaisuudesta.
Otetaan teräväreunainen kivi käteen. Sillä voi jo muokata ja muotoilla puuta ja nahkaa. Mutta piankos tekijä keksii, että työteho kasvaa kun terävään kiveen laittaa varren. Jos piikiven varttaa varren toiseen päähän, on kyseessä kirves. Jos leveän piin varttaa varren päähän poikittain, on kyseessä poikkikirves eli telso, jolla onteloitiin haapioita. Jos piikiven varttaa keskelle kaarevaa vartta, on tuloksena kaavin. Kaapimella puhdistettiin nahkaa ja vuotaa.
Tylsä vasarointikirves on ollut kalsu. Vasara vasarana tuli käyttöön vasta sepän töissä, metallia työstettäessä.
Pii-iskoksella teritetty nuoli on varmaan yhtä vanha keksintö kuin jousi yleensä. Arkeologit ovat testanneet piinuolia ja teräsnuolia ja todenneet, että piinuoli on metsästyksessä tehokkaampi, koska se leikkaa kudosta ja suonia terästä paremmin.
Jos piikiven varttaa varren päähän varren suuntaisesti, on saatu taltta. Jos tämmöisen piin terä on pyörittämiseen sopiva, on käsissä pora. Mikäli pora kuumennetaan ja sillä tehdään reikiä, on kyseessä ora. Kun kapealla teräaseella näverretään reikää, on esineen nimi pii eli piikki. Jos kiven pitkä sivu onkin se leikkaava, on kyseessä kiviveitsi eli kuras.
Mistä kiviveitsestä sitten metallikaudella saatiin puukko, väkipuukko ja miekka? Jos kiviveitselle etsittiin kaareva muoto, saatiin viljanleikkuun käsiotteisiin sopiva sirppi. Ihan aluksi viljakin nimittäin leikattiin veitsellä. Suomestakin on löydetty tällaisia piisirppejä.
Piillä iskettiin, leikattiin, veistettiin, rei’itettiin, katkaistiin, kaaputettiin. Jos useampia piihampaita upotettiin luuhun perättäiseen sarjaan, saadaan hammastettu saha. Vasta metallikausi mahdollisti sakset tai keritsimet jossa kaksi vastakkain hiottua veistä kihnuttaa villan tai kankaan poikki. Kaksi piikkiä samalla tavalla yhdistettynä onkin sitten harppi.
Entäs jos työkalun vartta pidennettiin? Nuolen, piikin ja veitsen yhdistelmästä saatiin vartta pidentämällä keihäs. Keihästä muistutti tuurakin, mutta siinä oli erilainen terä. Poikkikirveestä saatiin pidemmällä varrella kuokka. Olisiko ensimmäisten kuokkien tärkein ominaisuus ollut kyky katkoa juuria? Kyntöauran vannaskärki eli koukun ”kynsi” oli sekin joskus kiveä!
Viikate on sirpistä pikkuviikatteen kautta kehittynyt niittoväline. Sitä sanotaan roomalaisten hevosmiesten laiskuuttaan tekemäksi keksinnöksi. Viikate kuitenkin edellyttää metallien tuntemusta. Piiviikate ei kestäisi niittoliikettä.
Työkalut ovat kehittyneet toisistaan. Tämäkin juttu on kirjoitettu tietokoneella, jossa on piitä!
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
