HEVOSELÄMÄÄ Nuoruuteni hevoset
Sotien jälkeen miehiä ja hevosia alettiin kotiuttaa rauhan töihin. Hevosiin päti sama kuin miehiinkin: vanhemmat pääsivät siviiliin ja nuoremmat joutuivat Lappiin hätistelemään aseveljiä.
Niin palasi maanpuolustustehtävistä eräskin ruuna, joka oli jatkosodan alkaessa joutunut armeijan heiniin. Kun yleinen kutsu kävi, oli niin miehen kuin hevosenkin lähdettävä.
Olin silloin nuorena pojankloppina maatalossa renkinä, ja sain tämän sotaveteraani-ruunan riesakseni.
Olimme ruunan kanssa kutakuinkin ikätovereita. Minulla oli neljäntoista vanhana koko elämä edessäni, kun samanikäinen hevonen oli jo elämänsä ehtoopuolella.
Alkujaankin vihaisensorttinen ruuna oli sodassa oppinut kaikki ne ilkeydet, mitkä hevonen vain voi oppia. Muuten se oli liikkeissään laiska ja hidas, mutta kun se pääsi tekemään ajajalle kiusaa, ei mikään kangertanut.
Yksi ruunan huveista oli jättää ajaja juoksemaan reen perässä. Kun se taakseen vilkaistessaan huomasi ajajan nousseen reestä, ampaisi se senpäiväiseen juoksuun.
Eräs heinänhakumatka on erityisesti jäänyt mieleen. Olimme isännän kanssa jo paluumatkalla kaukaa ulkopalstalta. Matkaa tuli viitisentoista kilometriä yhteen suuntaan. Keli oli liukas ja iljanteinen ja reki pyrki herkästi sivuluisuun.
Hevonen näki tilaisuutensa, kun tiessä oli alamäen jälkeen pieni mutka. Se sai yhtäkkiä vauhtia kavioihinsa ja paahtoi läpi mutkasta niin, että reki painui laita edellä penkkaan ja kaatui ympäri.
Päästessäni ylös juoksi hevonen jo matkan päässä tyhjä reki perässään. Saimme sen yhteistyöllä kiinni ja reen paikoilleen. Loppumatkan vahtasin ruunanpahalaista viimeisen päälle tarkkaan.
Toisella kertaa olin yksin halonhakumatkalla metsäpalstalla. Siirtelin tavalliseen tapaan halkoja pinosta kuormaan.
Aina hevosella ei päässyt aivan pinon viereen, joten jouduin välillä heittelemään halkoja kauempaa.
Olin laittamassa halkoja ojennukseen reen keulan ja kuorman välissä, kun taivaalta kuului yhtäkkiä matalalla lentävän lentokoneen ääni. Ruuna pelästyi pahemman kerran ja syöksyi vauhkona liikkeelle.
Minä putosin istualleni kuorman ja jukolaudan väliin. Yritin tarrata halkoihin, etten joutuisi reen alle. Onneksi ruuna ennätti juosta vain muutaman metrin kunnes halkolava juuttui puiden väliin. Äkkipysähdys säästi henkeni.
Ruunan pyydystäminen laitumelta oli oma lukunsa. Leipäpalalla houkuteltaessa ovela otus lähti aina karkuun heti herkun saatuaan.
Heinätöitä tehtäessä kävi kerran niin, että kun menin ruokatauon jälkeen laittamaan liekanarussa olleelle ruunalle kuolaimia, se tarrasikin minua hampailla olkapäästä ja heitti kaaressa ketoon. Temppu kävi niin sulavasti, että ruuna oli varmasti harjoitellut sitä.
Jälkeenpäin olen ajatellut, että sodan kauhut kokenut ruuna olisi kaivannut ”kriisiapua” ennen töihin ryhtymistä.
Sitä olisi pitänyt ruokkia hyvin, taputella ja antaa kunnon loma, että se olisi saanut takaisin sotareissulla menettämänsä luottamuksen ihmiseen. Näkyvänä sotamuistona ruunalla oli lautasella iso murtoviivan kaltainen arpi.
Ennen traktorien tuloa hevonen oli maaseudulla keskeisessä asemassa. Sen kanssa tehtiin niin peltotyöt, metsätyöt kuin kirkko- ja kylämatkat. Hyvä hevonen oli omistajan ylpeys.
Muistan kuinka innokkaimmat isännät saattoivat illanistujaisissa turista tuntikaudet pelkästään hevosista, niiden suvuista, ennätyksistä ja omistajista.
Nykyisin hevonen on kylänraitilla harvinaisuus, paitsi missä on ravi- ja ratsastustalleja. Työt niillä ovat käyneet aivan toisenlaisiksi – arvatenkin keveämmiksi.
Itse lähdin sotaväkeen tammikuussa 1951. Palattuani en enää hevoshommiin ryhtynyt, vaan menin kaupunkiin teollisuuden palvelukseen.
L. A. NEVANPÄÄ
Lahti
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
