Kuvien metsästäjä antaa ajan patinan näkyä
Oululainen valokuvataiteilija Esko Männikkö luonnehtii itseään kuvien metsästäjäksi. Taiteilija tietää mistä puhuu, sillä hän pääsi jo pienenä poikana isän mukaan metsästysreissuille.
Männikkö tuli vuosikymmeniä sitten tunnetuksi pohjoisen kylissä asuvien miesten kuvaajana. Moni muistaa tupien totiset miehet kumisaappaat jalassa ja parransänki leukaperissä.
Kuvaajan oli helppo lähestyä miehiä, joiden joukkoon hän tunsi itsekin kuuluvansa.
”Aika pitkälle olen tyypillinen suomalainen mies minäkin, erään sortin peräkamarin poika”, Männikkö sanoi näyttelyn avajaisissa.
Kuvaus sujui luontevasti. ”Minulla oli sellainen tyyli, että vietin paljon aikaa näiden kavereiden kanssa. Oleminen oli tosi sujuvaa, ei siinä tarvinnut liinavaatteiden kanssa äkseerata eikä kahvikuppeja pestä.”
Näyttelyn varhaisin kuva on lehmän lypsystä kaasuvalon loisteessa. Männikkö onnistui tallentamaan perheen elämää Särkijärvellä Kiiminkijoen varressa juuri ennen kuin sähköt vedettiin taloon vuonna 1980.
Vanha pariskunta hoiti tilaa ja kahta kehitysvammaista poikaansa. ”Huolenpidolla ja rakkaudella”, Männikkö kirjoitti tuolloin kuvien yhteyteen laatimaansa tekstiin.
1990-luvun lopulla Männikkö alkoi kuvata autioituneita taloja. Kahvi saattoi jäädä kuppiin jäähtymään ja ovi raolleen, kun viimeinen asukas lähti. Ihmisen jäljet näkyvät.
Männikköä kiinnostaa, miten luonto ottaa ihmisen asumukset haltuunsa.
”Autioituvassa puutalossa kaikki muuttuu pikkuhiljaa mullaksi. Se on luonnollinen kuolema sille paikalle. Pitkässä prosessissa on kaksi puolta. Se on surullista ja tavallaan aika hienoa.”
Männikkö ei ole valokuvataiteilijana mikään tirkistelijä. Hän katsoo linssin takaa arvostavasti kohdettaan, oli se sitten ihminen tai takapihan heinittyvä sekamelska. Hän näkee kauneutta siellä, missä jonkun toisen mielestä tarvittaisiin puskutraktoria.
”Tällaisia paikkojahan on joka puolella maailmaa. En tiedä olenko rappioromantikko, mutta ne ovat kauniita paikkoja.”
Viime vuosikymmenen puolivälissä Männikkö alkoi kuvata eläimiä: eläviä, kuolleita, tarhattuja, jopa säilöttyjä. Männikkö arvelee, että kiinnostukseen vaikutti osaltaan luontokuvaajatausta.
Hän vietti nuorena miehenä monta vappua lintuja tarkkaillen Utajärven Makkarasuolla. ”Siellä tuli kaikki vappumarssit marssittua.”
Esillä olevan sarjan ensimmäiset kuvat Männikkö otti hevosista. Syy oli käytännön sanelema. Tyttäret halusivat ratsastaa ja isälle jäi luppoaikaa talleilla.
”Kävi niin, että kun tyttäret halusivat lähteä kotiin, isä sanoi että vielä yksi kuva, vielä yksi kuva.”
Merkittävä osa kuvista on otettu muualla kuin Suomessa. Esimerkiksi teksasilaisia miehiä nähdään kuvissa yhtä luontevina kuin pohjoisen Suomen miehiäkin.
”Ihmiselämä on suurin piirtein samanlaista kaikkialla. On samat tunteet ja haaveet, töitä pitää tehdä ja leipä tienata.”
Italian ja Saksan hautausmailla Männikkö kuvasi ajan patinoimia veistoksia. Patinan myötä veistoksiin syntyy Männikön mielestä ainutkertaista kauneutta.
Männikkö on pitänyt yksityisnäyttelyitä ympäri maailmaa, muun muassa Berliinissä, New Yorkissa, Milanossa ja Pariisissa. Taidehallin näyttely on kotimaassa ainutkertaisen laaja, miltei parinsadan kuvan retrospektiivi, joka lähtee Suomesta kansainväliselle kiertueelle.
Maailmaa kiertäneen taiteilijan on helppo nimetä lempipaikkansa. ”Se on kirkasvetinen joenranta, missä kalat käyvät pinnassa ja saa heittää sinne uistinta.”
TARJA HALLA
Esko Männikkö: Time flies.
Retrospektiivinen näyttely.
Helsingin taidehalli 2.3. asti.
Turun taidemuseo 16.5.–14.9.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
