Latteliberaalit avautuvat suhteestaan Väyryseen – “erityisesti kepu aiheutti pahaa mieltä naisten kanssa”

Keputabu-kirja soveltuu parhaiten lukijoille, joille keskusta on ennestään tuntematon ilmiö. 

Miksi keskusta on edelleen kirosana monille pääkaupunkiseudulla asuville?

Entä miksi sama puolue hallitsee suvereenisti useimpia Suomen maakuntia?

Yhteiskuntamme jakolinjat ruuhka-Suomen ja maakuntien välillä kiteytyvät monin tavoin Suomen keskustaan.

”Latteliberaaleiksi kaupunkilaisiksi” itseään luonnehtivat Mikko Gustafsson ja Jantso Jokelin haluavat kirjassaan tutustua vihattuun ja rakastettuun maakuntien puolueeseen.

Kokeilu alkaa, kun kaksikko ryhtyy presidentinvaaleissa 2012 tukemaan keskustan Paavo Väyrystä.

Gustafssonin ystävyyssuhteet joutuvat koetukselle, kun hän kehuu Väyrystä baarikeskusteluissa. "Erityisiä kolhuja ja pahaa mieltä kepu aiheutti naisten kanssa”, hän avautuu.

Ristiriidoista huolimatta sosiaalinen kokeilu muuttuu vaiheittain aidoksi kiintymykseksi.

”Paavo Väyrynen vastusti keskittämispolitiikkaa, puhui lähidemokratian puolesta ja vaati puolueensa puheenjohtajakisaan neuvoa-antavaa jäsenäänestystä. Sixpack-hallituksen rinnalla Väyrynen alkoi vaikuttaa Suomen demokraattisimmalta poliitikolta.”

Keputabussa kurkistetaan poliittiseen historiaan ja selvitellään, miksi keskustaa pidetään epäluotettavana puolueena kaupunkiväestön keskuudessa.

Verorahojen lypsäminen maaseudulle, Kekkosen itsevaltainen politiikka, tiivis Neuvostoliitto-yhteys sekä Väyrysen ristiriitainen persoona korostuvat.

Gustafsson ja Jokelin kuitenkin toteavat, ettei keskusta petä sen enempää kuin muutkaan valtapuolueet, kuten kokoomus tai SDP. Keskeinen ero on siinä, että keskustan politiikka usein mielletään suurissa kaupungeissa asuvien edun vastaiseksi.

Kirjan lopussa petytään.

Juha Sipilän johdolla hallitukseen palanneen keskustan politiikka ei vastaakaan puolueen alkiolaisia ihanteita.

Tässä kohdin ideaali- ja reaalikeskustalaisuuden välille aukeava kuilu tulee näkyväksi.

Samaa logiikkaa toki voisi soveltaa jokaiseen puolueeseen. Puolueiden tavoitteet kun eivät koskaan täysin toteudu hallitusvastuussa.

Keputabu on lukemisen arvoinen kirja, jonka parasta antia ovat kerronnan viihdyttävyys sekä tulokulman kekseliäisyys.

Varsinaisia ahaa-elämyksiä teos ei tarjoa, ainakaan maaseutulehden politiikan toimittajalle. Kokonaan uusia paljastuksia keskustasta ei tule esiin, vaan kysymys on vanhan kertaamisesta.

Maamme poliittisen historian tapahtumia on kylläkin ansiokkaasti niputettu helposti omaksuttavaan muotoon.

Keputabu lienee hyödyllisimmillään juuri kirjoittajiensa kaltaisille ihmisille: kouluttautuneille kaupunkilaisille, joille keskusta on Suomen poliittisen kartan outolintu.