Kulutusjuhlastako Suomen pelastus?

KOLUMNI: JUKKA PASONEN

Taloudessa on kysymys uskosta ja toivosta, ehkä hiukan matematiikastakin. Syy Suomen ja Euroopan talouskasvun paikallaan junnaamiselle löytyy osittain keskiluokan korvien välistä.

Useat meistä haluavat tuhlaamisen sijasta

varmistaa huononkin päivän toimeentulon.

Meillä tavaroiden kyllästämillä ei ole intohimoa kuluttaa eikä toimia tuotantokoneiston kuuliaisena osana.

Meillä on kaikkea jo tarpeeksi. Monet vempaimet ovat vajaakäytössä ja kirpputorit pursuavat uudenveroista tavaraa.

Mainonnallakaan ei onnistuta luomaan lisätarpeita. Pikemminkin se ärsyttää yrittäessään tunkeutua yhä syvemmälle meihin

netin, älypuhelimien, bonuskorttien ja kaikkea tarkkailevien hakukoneiden avulla.

Valittavia tuotteita ja palveluitakin on liikaa. Jos ei ole kysymys aivan välttämättömästä hankinnasta, ostamien lykkäytyy tulevaisuuteen, kun aika ei riitä kaiken

vertailuun.

Olisiko yleinen mielipide muuttunut niin, että ”hienot” releet ovat alkaneet näyttää huvittavilta? Ne eivät kerrokaan hankkijansa menestyksestä, vaan muista piittaamattomuudesta.

Jotkut eivät halua kuluttaa, koska

nykyinen jatkuvalle kasvulle perustuva yhteiskunta on tiensä päässä. On vaikea löytää tavaraa, jonka tuotannossa ei olisi riistetty luonnonvaroja tai työntekijää.

Vaikka kasvu ja kestävyys eivät automaattisesti ole toistensa vastakohtia, käytännössä näin on ilman kattavia kansainvälisiä sopimuksia.

Kasvua ei tarvittaisi saastuttavan

tai luonnonvaroja riistävän rihkaman tuotannossa. Vain välttämättömät asiat, kuten ruuan tuotanto ja terveydenhoito, ovat pakollisia.

Toisaalta osa väestöstä jää työelämän ulkopuolisena osattomaksi automaation, digitalisaation ja teollistamisen hyödystä. Muiden muassa OECD on huolissaan tuloerojen kasvun vaikutuksesta Suomen talouteen.

Työn turvaaminen kaikille olisi ennen kaikkea inhimillistä ja oikeudenmukaista. Siinä ohessa se takaisi hyvän

talouden, koska tasaisen tulonjaon maat pärjäävät parhaiten. Köyhyys ei saa olla este lahjakkuuksien etenemiselle yhteiskunnassa.

Uusi hallitus rukkasi hiukan työn

verotusta, muttei kajonnut esimerkiksi

pääomatuloilla kikkailevaan rälssiin. Ehkä hallitus on tässä voimaton, koska

demokratia ei ulotu moniin suuriin päätöksiin, vaan ne tehdään rahoitusmarkkinoilla ja monikansallisissa suuryrityksissä.

Epätasainen kehitys näkyy esimerkiksi

nuorten työllistymisen vaikeutena sekä maatalouden rakenteissa. Yhä harvemmat tilat tuottavat maidon, leivän ja

jauhelihan. Lisäksi kaikki pitäisi tuottaa vuosi vuodelta entistä edullisemmin.

Teollisuudelle on edullista saada

ihmiset tekemään työnsä nykyistä

pienemmällä palkalla pidentämällä työaikoja. Yhteiskunnalle olisi parempi,

että saataisiin kaikki tekemään työtä, vaikka sitten nykyistä lyhyempääkin päivärupeamaa.

Talousteorioiden toisessa ääripäässä, kapitalismissa, järjestelmä

jyrää häviäjät. Pääomasijoittajat keräävät sadon, eikä heikoille putoile automaattisesti edes akanoita. Toinen ääripää, sosialismi, taas passivoi, kun ei

tarvitse ottaa vastuuta edes itsestään.

Pohjoismaissa on perinteisesti

yritetty tasapainoilla ääripäiden välillä. Suomi ei viime aikoina ole onnistunut suunnistamaan tässä talouden viidakossa kovin hyvin. On syntynyt vain

itseään ylläpitävä raskas hallinto, joka rasittaa kaikkia.

Eriarvoistuminen ja vaikutusmahdollisuuksien kaventuminen synnyttävät ääriliikkeitä myös EU:ssa. Ulkopuoliset, kuten Venäjä, käyttävät tilannetta hyväksi tukemalla nykyisiä valtarakenteita hajottavia voimia.

Talouden säännöillä on laaja merkitys koko yhteiskuntaan. Finanssimaailman arvot siirtyvät muuhun kanssakäymiseen. On normaalia spekuloida, vallata, paketoida velkakirjoja ja jälkimarkkinoida ne moneen kertaan sekä vivuttaa sijoituksiaan lainarahalla.

Tietenkin on hyvä, että rahoitusmarkkinat toimivat ja järkevät hankkeet saavat nopeasti rahoitusta, mutta helppo raha myös tuhlataan helposti.

Koko kolumnini saattaa olla syvällä

metsässä. Keskiluokka janoaa ehkä edelleen tavaraa. Sen puolesta puhuu esimerkiksi asuntolainojen lyhennysvapaiden suosio, vaikka kotitalouksiemme velka-aste on jo 120 prosenttia.

Kasvua

ei tarvita

saastuttavan tai luonnonvaroja

riistävän

rihkaman

tuotannossa.

Avaa artikkelin PDF