VIERASKOLUMNI Satu kolmesta ministeristä
Olipa kerran kolme ministeriä, jotka päättivät lähteä junamatkalle. Haluttiin tutustua eri paikkoihin, avartaa näkemyksiä ja aistia arkea.
Helsingin rautatieasemalta lähdettiin puoli tuntia myöhässä. Alku sujui rattoisasti rupatellen, maisemia katsellen, iltapäivälehtiä lukien ja kännykän pätkimistä sadatellen. Muutaman matkustajan lupaukset Facebook-peukutuksesta ja Twitter-seuraamisesta lämmittivät mieltä.
Tampereella oltiin vajaa tunti myöhässä ja jatkettiin kohti Pohjanmaata. Päiviteltiin, kuinka suuri maa Suomi on. Parkanon pohjoispuolen soisilla mailla nousi sumu, pistävä ja kaikkialle tunkeva. Se sihisi junan sisään sakeana usvana. Tuoksu oli tervaisen hiostava. Näkyi hahmoja, nuijat kädessä, vihan jähmettämiä kasvoja.
Sumu tainnutti ministerit, mutta saman tien he havahtuivat veret seisauttavaan tärähdykseen. Junamatka jatkui, mutta puupenkeillä. Vaunussa oli vain kolme ministeriä. Muut matkustajat olivat poissa. Vaunu oli siirtynyt junan ensimmäiseksi. Rohkein meni katsomaan, palasi ja ilmoitti. ”Siellä on höyryveturi.”
Juna alkoi hiljentää, pysähtyi. Ikkunoista kumotti himmeä valo. Pysähdys kesti viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia. Vaimeneva höyryn pihinä. Kännyköiden ja tietokoneiden kentät poissa. Rohkein ministereistä teki aloitteen: ”Mennään katsomaan, mikä on.”
Nariseva ovi avautui jähmeästi, ministerit laskeutuivat vaivalloisesti kapealle asemalaiturille. Oikealla oli vaatimaton asema, jonka seinässä erottui haparoiva teksti: ”Kielteinen ilmapiiri.” Yksi kertoi kuulleensa tästä paikasta Jyrkiltä: paha paikka, ikäviä ihmisiä, fantastisen vastakohta.
Oli myös tiedotus: ”Bussiyhteyttä Rakenteelliseen uudistukseen ei enää ole penkereiden sortumisen vuoksi. Pahoittelemme.”
Aseman takana oli aukio mustanaan ihmisiä. Aukion laidalla oli ainakin kaksikymmentä metriä korkea kirkasvaloinen kuva, elävä ja kolmiulotteinen. ”Se on Jyrki”, tunnistivat kaikki. Lempeä käsi ylsi piinattujen päälle. Lämpöä levisi hymyileviltä kasvoilta, ahdistuneiden ilmeet olivat siliämässä.
Kielteisyyden kiilusilmäkäärme jaksoi enää ehtyvin voimin kiertää päiden yllä: loppu oli lähellä. Väkijoukosta kuului voimistuvaa hyminää, tarkentuvia sanoja: ” Isompia kuntia, tehokkuutta, keskittämistä, loppu kehyskuntien vapaamatkustukselle, kyllä pakkoliitoksille, vastikkeellisuutta sosiaalitukiin, me olemme myönteisiä.”
Junan pilli kutsui. Tunnin päästä pysähdyttiin, lopullisen oloisesti. Vaivalloisesti ministerit kapusivat penkalle. Raiteet olivat loppuneet. Kaksi viittaa osoitti rannattomaan suomaisemaan. Kirjaimet säkenöivät, valaisivat itse itseään, virtalähdettä ei ollut.
Ylemmässä luki Kuntauudistus ja alemmassa Sote. Ne houkuttivat luokseen, viehko värinä hyrisytti ministereitä. Käveleminen olisi kuitenkin turhaa, matka uuvuttaisi eikä perille päästäisi, ei tällä hallituskaudella. Paluu peruuttamalla tuntui nöyryyttävältä, pahimmillaan tarvittaisiin apua Kielteisen ilmapiirin asukkailta. Siitä kärsisi poliittinen uskottavuus. Veturikin oli kylmennyt eikä ollut kuljettajaa. Ministerit olivat omillaan.
Palattiin vaunuosastoon.Tuli yhteinen oivallus: vedettiin verhot eteen, suljettiin varmuuden vuoksi silmät. Johtajan roolin ottanut ohjeisti:
”Istutaan rauhassa, huojutetaan vartaloitamme ja uskotellaan, että matka jatkuu.” Tätä ehdotusta tervehdittiin riemuisasti: näin ratkaisemme yhdessä ongelmat, me olemme Suomen tekijöitä, uudistuneen isänmaan asialla.”
Kun oli matkustettu puoli vuorokautta, alettiin yhdessä epäröidä ääneen, selkiäkin särki ja pohkeita pakotti: ”Pelottaa, haluamme Brysseliin.” Mutta pimeys vain tiivistyi, sumu tiheni eikä kukaan kuullut. Sen pituinen se.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
