hevoselämää Syyspäiväinenratsastus
On se sitten komea, mietin katsellessani edessäni seisovaa suomenhevosoria. Se seisoi silmät puoliummessa huiskien hännällään puolelta toiselle. Näkemättä ei olisi uskonut, että metrin päässä seisoi tamma. Orin ja tamman yhdistelmä ei ikinä aiheuttanut ongelmia Typyn ja Reiman kanssa.
”Sittenkö mennään”, kysyin Iirikseltä, joka juuri kapusi Typyn selkään.
”Joo, valmista on. Tuuks sä maasta vai”, ihmetteli Iiris ja keräili samalla ohjia käsiinsä.
”Aattelin tulla, kun en oo taas aikoihin kävelyttänyt, vähän edes vaihtelua”, vastasin, ja solmin riimunarun Reiman päähän. Sitten lähdettiin.
Oli alkusyksyinen iltapäivä ja tarkoituksemme oli kiertää tuttuja reittejä. Hevoset astelivat rauhallisesti ja itselläkin oli hyvä olo. Kiirettä ei ollut. Olimme vain me ja hevoset.
Rantaan tultaessa Iiris sanoi, että haluaisi käydä kahlaamassa.
”No mutta mitäs mä teen, kun mulla on kengät ja housut ja kaikki, enkä voi kahlata”, kysyin hieman turhautuneena.
”No hyppää sinne selkään, niin ei tarvitse kastella jalkoja”, Iiris hymähti.
No mikäpä siinä, ajattelin ja ohjasin Reiman läheisen kiven luo ja kiipesin selkään. Sitten mentiin; ilman satulaa, suitsia tai kypärää, oriilla tamman perässä. Olo oli niin luottavainen, etten pitänyt tilannetta mitenkään ihmeellisenä. Kaikki sujui ja Reima kuunteli tarkasti minne pitää mennä.
Vesi tuntui jo hieman viilenneeltä, kun pisaroita roiskui käsivarsilleni, mutta ilmassa leijui vielä kesän raikas tuoksu. Reima veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja pärskähti upottaen turpansa veteen. Hengitin itsekin syvään raikasta järvi-ilmaa. Ajattelin, että tällaiset päivät olivat hyvitystä kaikista hyytävän kylmistä talven ratsastuspäivistä.
Iiris keskeytti muisteloni huutamalla ravaavansa rantavedessä rannan toiseen päähän. Ranta oli sata metriä pitkä ja kokonaan hiekkapohjainen. Iiris ravasi jo matkan päässä ja Reima alkoi hötkyillä Typyn perään. Otin kaulan ympäri heilauttamastani riimusta kiinni ja pyysin ravia. Reima lähti harppomaan vedessä ja jouduin keskittymään, että pysyin kyydissä keinahtelevassa menossa.
Ravailimme hetken rantaa edestakaisin, ja pian meno yltyi laukaksi. Tuuli suhisi korvissa, kun kiidimme pitkin rantaa. Reiman dieseli alkoi vähitellen käydä ylikierroksilla, eivätkä jarrut oikein pelanneet. Typyn laukatessa ohi ori yhtäkkiä käännähti takajaloillaan ympäri ja ampui sen perään pitkin rantaviivaa. Roikuin harjassa kiinni ja koetin huutaa Iiristä pois alta. Iiris ei tainnut kuulla, sillä hän jäi rannan toiseen päähän odottamaan. Tarrasin riimusta ja vedin minkä jaksoin. Rymäytimme läpi rantapensaikon ja vasta toisessa päässä sain vauhdin hiljenemään.
”Ottiko se kierroksia, kun mä laukkasin”, Iiris kysyi hilpeästi, kun lopulta olin saanut ratsuni pysähtymään.
”Ai että ottiko”, vastasin sarkastisesti. ”Jos nyt kuule vaan käveltäisiin täällä vedessä”, ehdotin.
Täytyy myöntää, että sydän pamppaili siinä menossa. Reima sen sijaan tuntui vasta päässeen vauhtiin ja oikein tunsin, kun se odotti pientäkin laukka-avun vihjettä, että saisi taas viilettää.
Rantaan päästyämme jalkauduin ja näin kuinka Reiman silmissä loisti varsamainen innostus. Alkumatkan rauhallinen tunnelma oli muuttunut hilpeäksi. Vitsailimme Iiriksen kanssa ja kikatimme kuin pikkutytöt. Hevoset sentään olivat taas hallinnassa.
Kotipihassa olimme jo rauhoittuneet. Reimakin pärskähteli rentona. Hoidimme vielä hevoset ja katselin Reiman ylvästä muotoa. On se sitten viisas, mietin.
SANJA SÄPYSKÄ
Sahalahti
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
