Eurosaippua venyy kriisistä toiseen

Torstaina kokoontuvalle EU-maiden johtajien huippukokoukselle on ladattu valtavia paineita.

Esityksiä sinkoilee milloin pankkiunionista, milloin talousunionista.

Jotkut puhuvat jopa liittovaltiosta.

Toiset taas odottavat euron tai koko EU:n kaatuvan päivänä minä hyvänsä.

On varmaa, että odotuksiin nähden huippukokous tuottaa jälleen kerran

uuden pettymyksen.

Eurokriisin juoni on saippuaooppera,

jossa media, poliitikot ja markkinat

rakentavat yhä uudestaan yhä dramaattisempaa kohtausta. Joka kerta ollaan maailmanlopun partaalla ja EU-johtajilta vaaditaan suoranaisia ihmetekoja.

Kun niitä ei tule, markkinoilla petytään ja lehdet syyttävät EU-poliitikkoja kyvyttömyydestä tehdä riittävän isoja päätöksiä.

Jokaisen kriisikokouksen jälkeen

euro on kuitenkin käypä valuutta, eikä maailmanlaajuisesta talouslamasta ole tietoakaan.

Joka paikassa hoetaan, että kriisiin

on vain kaksi mahdollista ratkaisua. EU:n muuttuminen liittovaltioksi tai

euroalueen hajoaminen.

Molemmat ratkaisut ovat käytännössä yhtä mahdottomia.

Kotimaisessa keskustelussa liittovaltio-

sanaa käytetään milloin missäkin yhteydessä ja usein varsin epämääräisin perustein.

EU on historiansa aikana saanut monia liittovaltiomaisia piirteitä, mutta on

täyttä utopiaa väittää, että EU:sta tai

euroalueesta tulisi lähivuosina itsenäinen valtio, jolla on hallitus, verotusoikeus ja oma armeija.

Vuosikymmentenkin tähtäimellä

tuntuu epärealistiselta ajatella, että

Ranskan presidentti tai Saksan liittokansleri alentaisi itsensä maakuntajohtajaksi ja alkaisi pokkuroida jollekin EU:n presidentille.

Euroalueen hajoamista taas povaavat lähinnä brittiläiset ja amerikkalaiset taloustieteilijät ja kotimaiset EU-kriitikot.

On varmaankin totta, että euroalue ei ole optimaalinen valuutta-alue tai että tukipaketit eivät ratkaise kriisiä, mutta

mikään ei varsinaisesti viittaa yhteisvaluutan romahdukseen.

Teknisesti euro voi hajota ainoastaan siten, että joku tai jotkut maat irtautuvat siitä omalla päätöksellään. Eurokritiikin

voimistumisesta huolimatta yhdessäkään jäsenmaassa ei tällaista halua ole. Kreikan viimeiset vaalit osoittivat, että edes

äärimmäisessä hädässä oleva maa ei

tiukan paikan tullen ole valmis ottamaan eroamiseen liittyvää riskiä.

Uusi talouskriisikään ei mitenkään

itsestään horjuttaisi euron asemaa

laillisena maksuvälineenä.

Euroa puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta katsovat amerikkalaiset eivät taas ymmärrä europrojektin historiallista ulottuvuutta.

Rahaliiton luoneen Maastrichtin sopimuksen alkuperäinen tarkoitus oli pitää

yhdistynyt Saksa aisoissa ja sidottuna Euroopan integraatioon. Euron kaataminen ei olisi mikään talouspoliittinen toimenpide, vaan Euroopan historian kääntämistä vuosikymmeniä taaksepäin.

Mitä loppuviikon huippukokoukselta sitten voi odottaa?

Realistisimpana esityksenä on pidetty

niin sanottua pankkiunionia, eli EU-

alueen yhteistä talletussuojaa ja pankkivalvontaa.

Saksa on kuitenkin vastustanut hanketta, ainakin jos se tarkoittaa yhteisvastuuta pankkitalletuksien takaamisessa. Toisaalta pankki- ja rahoitusalan valvonta

on jo nykyisin osittain EU:n vastuulla,

eikä pankkiunioni helpottaisi mitenkään akuuttia kriisiä.

Toinen ehdotus olisi antaa EU:n kriisirahastoille lupa ostaa suoraan esimerkiksi Italian tai Espanjan velkakirjoja, jotta

niiden korkotaso kääntyisi laskuun.

Periaatteessa nykyiset sopimukset

sallivat tämän, mutta Saksa vastustaa ajatusta tiukasti. Jos bondeja päätettäisiin ostaa, alkaisi kiistely siitä, millä

ehdoilla tukea annetaan.

Euroopan parlamentti haluaisi

ratkaista kriisin velanpurkurahastolla.

Suomea se ei juuri koskettaisi, mutta Saksa vastustaa tätäkin esitystä.

Mallissa kaikki velat jotka ylittävät 60 prosenttia eurovaltion bkt:sta koottaisiin yhteiseen rahastoon, josta ne maksettaisiin pois 25 vuoden kuluessa. Epäselvää on kuinka realistinen 25 vuoden lyhennysaikataulu on. ”Ylimääräistä” velkaa kun euromailla on yhteensä 2  300 miljardia euroa.

Kaikenlaiset villit esitykset EU:n ”valtiovarainministeristä”, verotusoikeudesta tai nykyistä suuremmista tulonsiirroista jäsenmaiden välillä vaatisivat unionin

perussopimusten muutoksia. Tunnetusti

ne kestävät vuosia ja vaativat kansanäänestyksiä monissa jäsenmaissa.

Eurokriisin hoito jatkuneekin vielä vuosia erilaisten hätäratkaisujen varassa.

Suunta on kohti tiiviimpää unionia,

mutta tahti on paljon hitaampi kuin reippaista puheista voisi päätellä.

niklas.holmberg@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF