hevoselämää Timo-hevonen
Näin tienhaarassa, että meillä oli käyty. Kuorma-auton renkaan painanteet näkyivät tuoreessa lumessa. Jo edellisiltana oli puhuttu, että tänään se tapahtuisi. Olisin halunnut jäädä pois koulusta, mutta en saanut lupaa. Koko päivän minä sitä kuitenkin mietin. Talli olisi tyhjä ja jokainen päivä olisi erilainen kuin ennen.
Tottuminen elämään ilman hevosta oli vaikeaa. Talvisaikaan iltojen viimeinen askare oli olut tallissa käynti. Tallireissun jälkeen ovi lukittiin ja asetuttiin nukkumatiloille. Isä istui lampun alla korjailemassa valjaita. Tupaan tuli tuttu tallin ja valjaiden tuoksu, joka teki turvallisen olon.
Isää odoteltiin hämärän aikoihin takaisin metsästä. Reen jalasten kitinä lumessa kertoi, että kaikki oli hyvin. Päivä oli pulkassa eikä metsässä ollut sattunut haavereita. Taas oltiin päivää lähempänä tukkitiliä.
Juoksimme portaille katsomaan, kun isä riisui Timon. Hän päästi hevosen vapaaksi, jolloin se painautui lumeen piehtaroimaan. Ylös noustessaan se ravisti itsensä puhtaaksi. Isä harjasi loput lumet ja pyyhki säkkikankaalla hien kupeilta ja kaulalta. Vielä ennen talliin vientiä kaviot puhdistettiin, lumitierat irrotettiin ja kengät tarkistettiin.
Timon hännän huiskahdettua navettaladon oviaukossa kuului vielä hetken kavioiden kopse tallineteisen lattiasta. Tiedettiin, että tallissa Timo sai sangollisen haaleaa vettä, apetta ja kahmalollisen tuoksuvaa heinää. Pilttuussa sillä oli makuualusena tuoreita pienittyjä kuusenhavuja.
Aamulla herättyäni kipaisin kiireesti tupaan, missä isä valmisteli metsätöihin lähtöä. Timolle pilkottiin leipää evääksi. Oli mukava lähteä kouluun talvisessa aamuhämärässä, seurata reen jälkeä ja sovittaa askelia Timon kavionjälkiin.
Isä kohteli hevostaan hyvin. Ei voinut kuvitellakaan, että hän olisi lyönyt ohjasperillä tai noitunut hevoselleen. Timo ei edes tarvinnut komentamista. Se oli säyseä ja hyväkäytöksinen ruuna.
Kesät Timo vietti ulkosalla. Kun ei tehty töitä pellolla tai metsässä, se oleskeli metsälaitumella. Joskus isä meni aitoviereen ja vihelsi hiljaa. Kohta kuului tuttu hörähdys ja Timo ilmestyi kuusikosta. Välillä Timo tuotiin pihamaalle, missä se hoiti nurmikon hamuten suuhunsa sen, mitä lasten temmellyksestä oli jäänyt liian pitkäksi.
Timoa valjastettiin monenlaisten ajopelien eteen työn tarkoituksen ja vuodenajan mukaan. Jokainen väline vaati oman taitonsa sekä isännältä että hevoselta. Työ sujui sitä paremmin mitä paremmin isäntä ja hevonen tunsivat toisensa.
Kirkonkylämatkat tehtiin tietenkin hevosella. Kärryillä oli hyvä tuoda kirkolta isommatkin ostokset. Talvisin Timo valjastettiin reslan eli laitareen eteen. Rekeen laitettiin heiniä, rekivaate ja peitoksi lammasnahkainen rekipeitto. Reessä oli lämmin, heinät tuoksuivat ja jalakset kitisivät lumessa.
Timo oli tullut taloon, kun isäni palasi kotiin viiden sotavuoden jälkeen. Elannon raapiminen muutaman hehtaarin kivisistä pelloista vaati hevosta. Rahaa ei juuri ollut, mutta äidilläni, joka oli ollut töissä osuuskaupan tiskillä, oli vähän säästöjä hevoskaupan rahoittamiseen. Metsätöissäkin hevonen oli välttämätön.
Timon jälkeen meille tuli vielä Urho, komea ruuna, joka sekin teki työt ja totteli isän ohjausta. Mutta samaa sijaa mikä Timolla on meidän sydämissämme ja muistoissamme, se ei koskaan saavuttanut. Sen aikakin jäi paljon lyhyemmäksi. Metsätyöt loppuivat ja karja jouduttiin hävittämään, kun isälle aukeni muita töitä. Hevosta ei enää tarvittu niin kuin ennen, joten se myytiin pois. Elämä maaseudulla muuttui työhevosten katoamisen myötä. Vai hävisivätkö hevoset ajan muuttumisen myötä?
MARJATTA MANNINEN
Viitasaari
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
