Vierailija Energiapolitiikka tarvitsee selkeän suunnan
Käärmeen selkäranka
katkeaisi, jos se seuraisi
Suomen energiapolitiikan kurssia viime vuosilta. Niin
sekavaa on toiminta ollut.
Kuitenkin energiapolitiikan roolin tulisi korostua mitä
hankalampiin olosuhteisiin mennään. Näköpiirissä ei ole ainakaan helpompia aikoja.
Huonompina aikoina on Suomessakin tehty hyviä energiapoliittisia päätöksiä. Mitä
parempia aikoja olemme sitten eläneet, sitä sekavammaksi on tilanne mennyt. Sodan jälkeen päätettiin turvata ruokaomavaraisuus laitoksella, joka tuottaa lannoitetyppeä hakkeesta, siis uusiutuvasta energiasta.
Tämä on ajatus, joka vasta
nyt on nousemassa uudelleen keskusteluun niin Kalifornian
luomupiireissä kuin Ruotsin maataloustutkijoidenkin kirjoituksissa. Molemmat ovat autuaan
tietämättömiä siitä, että elintarvikepula aikanaan synnytti Suomessa tällaisen ratkaisun.
Lämmön ja sähkön yhteistuotanto on toinen suomalainen jokseenkin ainutlaatuinen pulan
pakottama ratkaisu. Se piti meidät pitkään energiatehokkuuden kärkimaana. Ehkä liiankin
pitkään, koska meille on jäänyt
luulo, että olemme jotenkin erinomaisia näissä asioissa.
Kolmas samansuuntainen, mutta jo kyseenalaisempi
ratkaisu oli ydinvoimapolitiikkamme 1970-luvulla.
Siinä jouduttiin taiteilemaan idän ja lännen painostuksessa,
mutta ratkaisu oli taas luokassaan kärkisuoritus: Loviisaan
tilatusta neuvostolaisesta ydinvoimasta suomalaiset insinöörit tekivät maailman tehokkaimman laitoksen. Oltiin ydinvoimasta mitä mieltä hyvänsä, suoritus on enemmän kuin
hatunnoston arvoinen.
Ruotsista tilattuun Asean laitokseen liittyi siihenkin
monenlaista koplausta, esimerkiksi Kone Oy:n määräysvallan ostaminen Wallenbergeilta
takaisin Suomeen.
Menestyksen huumassa energiapolitiikan johtoajatus tuntuu kuitenkin kadonneen.
Olkiluotoon on rakennettu ydinvoimalaitosta, eikä kukaan vieläkään tiedä milloin laitos valmistuu tai mitä se maksaa.
Fennovoiman Pyhäjoen
hankkeeseen on jotenkin jääty koukkuun. Kukaan ei tiedä
rakennetaanko sitä, vai halutaanko sitä ylipäänsä ollenkaan. Fortumin rooli Suomessa ja
Venäjällä on epäselvä.
Kotimainen uusiutuva hake on korvattu tuontikivihiilellä suomalaisen ohjauspolitiikan seurauksena, tuulivoiman
rakentaminen on loppunut
kokonaan. Pääkaupungin
lämpö ja sähkö tuotetaan enimmäkseen ydinvoimalla
ja fossiilisilla polttoaineilla, kuten hiilellä ja niin edelleen.
Pitäisikö asettaa päämäärät ja niiden mukaiset keinot
uudestaan? Itse ehdottaisin seuraavaa: päästöttömyys ja omavaraisuus ovat tärkeimmät tekijät energian tuotannossa
ja käytössä. Niihin päästään säästämällä ja uusiutuvilla
energialähteillä. Energiasäästöjä kansantalous saakin energiavaltaisen teollisuuden vähin erin jättäessä Suomen. Sekin teollisuus pitäisi korvata jollain muulla.
Toisaalta yhteiskunta käyttää
sähköä aina vaan enemmän. Lopputulemaa ei kukaan osaa arvioida. Kun tiedämme että liikenne on suurin fossiilisen polttoaineen syöjä, pystymmekö siirtymään esimerkiksi
sähköautoihin ilman uutta ydinvoimaa? Olemmehan jo nyt sähköntuoja.
Yksi kotoinen realistinen ratkaisu siirtyä päästöttömään tai jopa entistä enemmän hiiltä sitovaan liikennepolttoaineeseen on biokaasu.
Jos biokaasu tuotetaan
nurmesta sitomalla samalla vaikkapa puunjalostusteollisuudesta saatua ylijäämähiiltä takaisin maaperään, voi
autoilun hiilitase parantua
yllättävästi. Samalla voitaisiin parantaa maaperän kuntoa
siten, että päästöt vesistöihin vähenevät ja sadot kasvavat.
Kun EU tuntuu vaativan yhä suurempia nurmipinta-aloja Suomelta, tässä olisi yksi tapa hyödyntää tilanne.
Ilkka Herlin
filosofian tohtori,
Elävä Itämeri -säätiön puheenjohtaja
ilkka.herlin
@cargotec.com
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
