Valuvikoja ja vastuuttomuutta

UUTISTAUSTA

Kesän aikana kävi kaikille selväksi, ettei Suomessa voida EU-aikana elää niin kuin muuta maailmaa ei olisi olemassakaan. Koska olemme monin tavoin kytköksissä unioniin, meillä tehtävät isot päätökset heijastuvat tavalla tai toisella muihin jäsenmaihin – ja päinvastoin.

Erityisesti on saatu oppia, että kotimaiseen poliittiseen valtapeliin tarkoitetut puheenvuorot pannaan nyt merkille myös rajojemme ulkopuolella ja ne saattavat johtaa Suomea koskeviin arvaamattomiin johtopäätöksiin. Venäjän media on pitkin kesää hehkuttanut, kuinka Suomi jo valmistautuu EU:n ja euron hajoamiseen. Todisteeksi esitetään Jutta Urpilaisen ja Erkki Tuomiojan varsin vapaasti tulkittuja sanomisia.

Euroopassa eletään jo kolmatta vuotta kriisiä, jonka todellista luonnetta, merkitystä ja ulottuvuutta on vaikea tajuta, mutta jonka uskomme johtuvan Euroopan valuuttajärjestelmän valuvioista. Komissio on ryhtynyt niitä korjaamaan ja ensi keskiviikkona näemme, millaista pankkiunionia se ehdottaa.

Tarkempia tietoja odoteltaessa kannattaa suunnata katse omaan poliittiseen järjestelmäämme.

Eduskunnan suuren valiokunnan kytkeminen EU-politiikan päätöksentekoon on ollut nerokas ratkaisu. Järjestely toimii hyvin jarruna, mutta uusien ehdotusten ja ideoiden hautomoksi siitä ei ole. Juuri niistä pula kuitenkin on suurin.

Eikä jarrutuskaan aina ole sujunut munauksitta – muistettakoon vain, kuinka meillä oltiin aikanaan valmiita hyväksymään säädös, joka olisi voinut jättää Suomen ilman omaa komissaaria. Onneksi itsepäiset irlantilaiset pakottivat meidätkin korjaamaan tuon virheen.

Suurin ongelma liittyy kuitenkin pääministerin asemaan. Sen jälkeen kun Mauno Koivisto tuhosi suunnitelman porvarihallituksen muodostamisesta ja nimitti pääministeriksi Harri Holkerin, Suomessa on noudatettu sääntöä, jossa hallituksen muodostaa aina suurimman eduskuntapuolueen puheenjohtaja. Samaan aikaan on valtiosääntöä rukattu niin, että pääministeristä on tullut Suomen EU-politiikan tärkein toimija.

Mitä tiiviimmäksi yhteisöksi EU on muodostunut, sitä selkeämmin suurin eduskuntapuolue leimautuu puheenjohtajansa myötä EU:n puolestapuhujaksi. Tämä korostuu kriisiaikoina, kun huomattava osa pääministerin ajasta menee huippukokouksiin ja niihin valmistautumiseen. Pääministeri ei ole enää vuosiin voinut ensisijaisesti johtaa puoluettaan, vaan on toiminut päätoimisesti Suomen EU-politiikan puhemiehenä. Tuota politiikkaa ei johtava hallituspuolue voi julkisesti arvostella, koska arvostelu kohdistuisi omaan johtajaan.

Tämä ehkäisee tervettä avointa keskustelua ja myrkyttää suurimman puolueen sisäistä ilmapiiriä. Samalla suurimman puolueen sitoutuminen EU-politiikan puolustamiseen avaa lähes vapaan pelitilan muille hallituspuolueille, erityisesti hallituksen kakkospuolueelle. EU-politiikan osalta sen on mahdollista toimia kuin se olisi samaan aikaan sekä hallituksessa että oppositiossa.

Keskustan vetäessä hallitusta Kokoomus kasvoi sen kyljessä maan suurimmaksi puolueeksi. Tästä monet vetivät johtopäätöksen, ettei Kokoomuksen kanssa kannata olla hallituksessa, koska vain se hyötyy yhteistyöstä. Nyt Kokoomus saa maistaa samaa lääkettä, kun SDP:n jo lopulliseksi veikattu alamäki on yhtäkkiä kääntynyt nousuun ja puolue tavoittelee suurimman puolueen asemaa – poliittinen populismi kun puree paremmin hallituksessa kuin oppositiossa.

Viime eduskuntavaalit olivat enemmän eurovaalit kuin sitä edeltäneet Euroopan parlamentin vaalit. Tulossa olevissa kunnallisvaaleissa nähdään sellainen ihme, että vaalien keskeiseksi teemaksi nousevat EU:n ongelmat. Ihmisiä ajetaan uurnille vastustamalla ongelmamaiden auttamista, vaikkei tuota apua tiettävästi kunnallisverosta makseta senttiäkään. Sen varjossa ei käytännön valtuustotyötä koskevia lupauksia tarvitse antaa lainkaan. Näin niitä ei myöskään voi myöhemmin rikkoa.

Avaa artikkelin PDF