VIERASKOLUMNI Sivistyksen etuvartio horjuu
Suomesta kehkeytyi kansakunta pienten paikallisyhteisöjen ja sivistyksen kautta. Tärkeä etappi oli kuntien muodostaminen vuonna 1865. Niiden perustehtäviksi tulivat kansakoulujen ja kirjastojen perustaminen. Siitä sikisi suomalainen sankaritarina, pohjoisen maamme huima menestys.
Vahvalle perustalle rakentuivat monipuolinen kansalaisyhteiskunta sekä sivistyksen hajautetut rakenteet: peruskoulu, lukiot, ammatilliset oppilaitokset, kansanopistot, yliopistot ja ammattikorkeakoulut. Suomen sivistysmalli on kansainvälisissä vertailuissa säihkynyt: Suomi kirii useimmiten maapallon osaajakansojen kärkiryhmään.
Juhlapuheissa ylistetään suomalaista sivistystä ja osaamisemme vahvuutta. Teot ovat toista. Sivistyspohjaamme rapautetaan. Päättäjien sanojen ja tekojen välillä on leveäksi railoksi revennyt ristiriita.
Talouden eheyttämisen nimissä kurjistetaan pieniä sivistysyksiköitä: vielä elinvoimaiset kyläkoulut suljetaan, lukioita yhdistetään jättimäisiksi oppimistehtaiksi, joissa oppilaat ja opettajat eivät tunne toisiaan, pieniä kirjastoja suljetaan, ammatilliset oppilaitokset keskitetään irti paikallisista yhteyksistään, ammattikorkeakouluja saneerataan julmasti.
Edellytykset sivistyksen hankkimiseen kapenevat ja ovat yhä enemmän riippuvaisia asuinpaikasta ja varallisuudesta. Suomen menestysedellytyksiä syödään sisältä päin.
Samaan aikaan kehittäjäeliitti elää innovaatiokeskittymien ja metropolistrategioiden lumetodellisuudessa. Konsulteilta tilataan karttoja, joilla uskotellaan, että kuntamme on osa milloin mitäkin kaarta, käytävää tai innovaatiokeskittymien strategista liittoumaa.
Sivistyksestä ei enää puhuta, siitä on tullut vieras sana. Sen sijaan esitellään innosta väräjävin äänin osaamisen ekosysteemejä. Vielä ovenraosta huikataan konsultin perään: ”Me pyydämme sinut luoksemme vielä uudelleen, sinun valheesi on niin suloinen.”
Lopetettavien kyläkoulujen ja kyläkirjastojen yhteyttä menestykseen ei enää nähdä. Ne eivät kuulu ekosysteemiin.
Jos kansalainen kuntajohdon yleisötilaisuudessa muistuttaa oman lähikoulunsa tai kirjastonsa lakkauttamisen haitallisuudesta, käsitetään huoli lillukanvarsiin takertumiseksi: kuntamme suuret strategiset visiot ova toisaalla. Katsotaan yhdessä tätä hienoa karttaa, jossa ekosysteemimme kytkeytyy Barentsin alueeseen, pohjoiseen ulottuvuuteen ja arktisen merenkulun strategioihin.
Ei myöskään pidä unohtaa kaivosten huimia mahdollisuuksia; mitä siitä, jos vesistö vähän pilaantuu, kalaa saa edelleen kaupasta ja uimahallissa voi uida; edistykselle emme voi mitään, on kannettava vastuuta. Tällaisen ihmeen edessä kansalainen ei voi muuta kuin istuutua ja vilkuilla arasti ympärilleen: toivottavasti kukaan ei huomannut hölmöyttäni.
Jo Eino Leino oivalsi kirkkaasti todetessaan, että Suomessa kansa seisoo mykkänä metsänrajassa ja katsoo hiljaa eliitin kisailua kukkakedolla. Kansa huomaa kisailun hyödyttömyyden ja todellisuuteen kytkeytymättömyyden, mutta antaa sen jatkua.
Nyt on kuitenkin saavutettu raja, jonka takana on suuri murtuma: suomalaisen sivistyksen perustavanlaatuinen hukkaantuminen.
Jo riittää elinvoimaisten kyläkoulujen lakkauttaminen, jo riittää sivukirjastojen kurjistaminen, jo riittää paikallisyhteisöjen orpoonnuttaminen. Meillä on edelleen uskomme, toivomme ja rakkautemme. Niiden varaan rakentuu myös tulevaisuuden onni ja kilpailukyky.
Miksi haluamme itse hapertaa menestyksemme ja hyvän elämämme perustan? Mihin on kadonnut oleellisen näkemisen taito? Miksi määrä on laatua tärkeämpää? Eläköön oleellinen, eläköön paikallisyhteisöt, eläköön sivistys.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
