KOULUPÄIVÄKIRJA Pallon vaiheet
Olisi hyvä, jos oppilaalla olisi kasvuvaiheessa jokin harrastus yli muiden. Se vilkastuttaisi oppimistakin. Psykologisesti oikein käytettynä se olisi opettajan oiva keino oppilaan sisuksiin. Eikä sen tarvitse olla tähtitiede. Myös opettajalla voisi olla jokin erikoistaito, jota oppilaatkin voisivat innolla seurata.
Kun nyt hehkutetaan Brasilian jalkapallon MM-kisoja, lähdetäänpä pallon perään. Sodanjälkeisessä lapsuudessa asiat olivat paperista, pallokin. Niinpä Etelä-Saimaa kasteltiin vinttakaivolla, kuivat osat päällimmäiseksi. Nyt ei luettu Korean sodan vaiheita eikä sitä, mikä tilanne 38. leveysasteella. Paperinarulla pallo kasaan. Toinen maali oli kuurin oviaukko, toinen hyppytelineet keskellä pihaa. Kaksi veljestä, kaksi joukkuetta. Se kolmas, nuorimmainen tossikka, oli tiellä, siis ”liikapelaaja”, ei liigan. Kun naru katkesi, laitettiin uusi.
Kun sitten urheiluseuran pomo sanoi, että otatko pallon pyöräntarakalle, sen oikean, ja tuot taas harjoituksiin, se oli kuin olisi saanut ilmaiseksi helppoheikiltä syysmarkkinoilla kasan siannahkarukkasia. Tosin isä käski meidät metsäiseen lypsyhakaan, kun pallo kävi pari kertaa ruislaihossa.
Sitten olinkin jo opiskelijapoika ja polkupyörämatkalla Brysselin maailmannäyttelyyn keskellä Etelä-Ruotsia. Majatalossa uuvuksissa kuulin radiosta, että Brasilia oli voittanut Tukholmassa jalkapallon MM:n.
Palloilusta kiinnostuneella, nuorella opettajalla olikin jo kohta kolmen lajin erotuomarikortti. Legendaarinen erotuomari Martti Hirviniemi sanoi, että nyt vain paljon tuomitsemaan – ja siitä uusi tuomari lajiin. Mutta kun oli vain pieni tyttö ja polkupyörä, haaveet tuomariurasta sai jättää.
Mutta koulussa palloilulajin tuntemus pötki pitkälle. Tutustuin tähän maailmalla eniten pelattuun peliin. Luin kehitysmaiden lasten leikeistä. Sieltä välähti otsikko: Anna heille pallo! Ja elämä on toinen. Ajattelin, miksi se ei pätisi meidänkin koulussa.
Koulussa oli vain yksi pallo, sekin kaapissa hyvin vartioitu. Koulun kenttä välitunneillakin tyhjä. Luin, kuinka peli ei tarvitse kuin kaistaleen pihaa, tai sen perää. Lapsi hoitaa lopun.
Niinpä hommasin jokaiselle luokalle pallon. Näin harmikseni, että osittain siitä tuli myös rangaistusväline; pallo pois jos teet virheen luokassa. Jokaisella luokalla oma kenttäpaikka.
Mikä into, mikä hehku. Tunnille tuskin olisi malttanut tulla. Mutta tuo oppilaassa vellova voima oli opettajan käytettävissä. Tehdään tehtävät, sitten taas peli jatkukoon. Huomasin, että välituntitappelut jäivät, laastariakin kului vähemmän! Kaveruus lisääntyi myös, kun autettiin matikan tehtävissä pulpetissa. Päästään kohta pelaamaan.
Kesäkuun alussa alkavat jalkapallon MM-kisat Brasiliassa. Urheilun maailmanlaajuisten tapahtumien vastenmielisintä antia on uho, loisto ja vallanpitäjien itsetehostus. Baarit täyttyvä maailmalla fanikulttuurista, joka väkivaltaistuu.
Mutta Brasilia ja Etelä-Amerikka ansaitsevat kisat. Niiden takana on toinen maailma. Usean sadan miljoonan asukkaan maanosan perheillä ei ole varaa ostaa argentiinalaisen Messin tai brasilialaisen Pelen paitoja, vaikka maailman parhaimmat pelaajat saattavatkin tulla sieltä. Mutta pihanperien ja slummien kolkissa pojat tuntevat olevansa jossakin suuressa prosessissa mukana. Heille on annettu pallo.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
