HEVOSELÄMÄÄ Niilo meni lihoiksi
Meidän vanha Niilo vietiin tiistaina lihoiksi. Se oli jo lähemmäs kolmenkymmenen. Jalat olivat jo huonossa kunnossa, eikä ajatuskaan tainnut enää kulkea. Talvikarva alkoi kasvaa kesäkuun alussa. Sen hevosen aika oli tullut päästä autuaammille laidunmaille.
Tyttärentytär Heidi ei asiaa oikein ymmärtänyt, ja nimitti minua sydämettömäksi. Hevosen parasta minä kuitenkin ajattelin.
Niilo oli meillä varsasta saakka. Sen emäkin oli meidän hevosia, ja emän emä. Emän emän emä oli oikea työhevonen, ei tällainen seuraeläin kun nämä nykyiset. Se veti raskaita tukkikuormia ja heinäkärryjä. Jouluna se vei koko perheen reellä kirkkoon. Se oli kunnon suomalainen hevonen.
On pakko myöntää, että vierastan näitä nykyajan hevosia. Ulkomailta tuodut palelevat talvisin ja joutuvat käyttämään kaiken maailman loimia.
Suomalaiset pärjäävät ratsastuksessakin hyvin. Olen käynyt katsomassa kisoja. Hyppäävät ja ravaavat kuin viimeistä päivää. Taitavat ilmeisesti kouluratsastuksenkin, vaikken minä siitä mitään ymmärrä. Islannissa tekevät oikein, kun eivät päästä muita rotuja sinne sotkemaan.
Niilo oli puhtaasti suomalainen. Isän sukutaulu tutkittiin tarkkaan ennen astutusta. Läpikotaisin suomalainen oli sekin.
Heidi väitti lihoiksi viemisen olevan julmaa. Piti sellaista loppua vääränä hyvälle hevoselle. Heidi on kasvissyöjä ja väittää olevansa tyytyväinen pelkkään pupuruokaan.
Mutta olen kuullut, että nykyään oikein toivotaan hevosten viemistä teuraaksi. Sitä suositteli Kaarlokin, joka omistaa sen tallin, jolla Heidi käy ratsastamassa. Hän sanoi, että turha lihoja olisi haaskuuseen heittää. Sanoin saman Heidille.
Tyttö käski miettimään, pitäisikö minutkin viedä teurastamoon kun kuolen. Ei tietenkään pitäisi. Se olisi kannibalismia. Sitä paitsi olen liian luinen syötäväksi. Mutta tyttö ei ole puhunut minulle sen jälkeen. Sanoi, etten välittänyt Niilosta ja juoksi pois. Siitä on nyt viikko.
Ettenkö välittänyt Niilosta? Sellainen väite on turhaa puhetta. Tietenkin minä välitin, en minä muuten olisi pitänyt sitä tyhjän panttina. Se raukka syntyi aivan vääränä aikana. Aiemmin sen olisi pitänyt syntyä, työhevoseksi. Mutta minkäs teet.
Yritin minä aikani saada Niilosta ravihevosta. Minun valmennuksessani on useampikin hevonen juossut voittojuoksuja. Mutta ei meidän Niilo. Se meinasi aivan villiintyä kärryistä, hyppi ja heitti päätään kaiken aikaa. Laukkoja tuli liikaa pienilläkin matkoilla, eikä juoksu ollut tarpeeksi nopeaa. Niillä geeneillä ei juostu. Ja siltikin minä sen pidin.
Sitten kävi niin ikävästi, että emäntä kuoli. Minun piti myydä ravurit ja antaa suurin laidunmaa vuokralle.
Niilon minä vielä pidin, kun olin tavallaan kiintynyt ja tottunut siihen. Emäntäkin piti siitä eläessään kovin. Itse minä sen kengitin ja tarkastin, rokotteisiin vain tarvitsin vieraan apua. Ja ettei aivan toimettomana pulskistuisi, ehdotin pikku Heidiä sen ratsastajaksi.
Ja kovasti alkoi Heidikin heti Niilosta pitää. Siinä eläimessä oli sellaista turvallista ystävällisyyttä, josta ei voinut olla pitämättä. Heidin takia Niilo vasta nyt lähti.
Minullekin se oli kyllä korvaamattoman tärkeä, parempi hevonen kuin yksikään toinen. Mutta en minä sitä kenenkään kuullen kehtaisi sanoa, eihän sellainen sovi. Pienet tytöt saavat surra eläimiä, mutta aikuinen mies ei yhden hevosen takia tunteitaan näyttele.
Mutta eiköhän se Heidikin ajan mittaan rauhoitu ja lepy minuun. Ymmärtää, että näin oli parempi. Taidankin lähteä heti siellä käymään. Vien lapsille kettukarkkeja, ja Heidille tuon Niilon nuoruuskuvan tuosta yöpöydältä.
LILA MÄKELÄ
Tampere
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
