Kun pilvilinnat romahtavat

UUTISTAUSTA

Keväällä 1991 minulle avautui Yhdysvalloissa tilaisuus tiedustella Ruotsin silloisen hallituksen puolustusministerin avustajalta, miten ihmeessä Ruotsissa oli onnistuttu tekemään yksimielinen päätös EU-jäsenyyden hakemisesta – ja miksi asiasta ei oltu etukäteen vihjattu suomalaisille sanallakaan.

Kysymys ei vastaajaa miellyttänyt. Kyllä vihjattiin, hän vakuutti, mutta suomalaiset olivat tapansa mukaan niin täynnä itseään ja tietävinään Ruotsin asiat paremmin kuin ruotsalaiset itse, etteivät lotkauttaneet korviaan.

Hän ei suostunut kertomaan, missä ja milloin päätös oli tehty, ei sitäkään, ketkä sen tekemiseen olivat osallistuneet. Sen sijaan hän kertoi tarinan siitä, miten tämän tason ratkaisut Ruotsissa yleensä tehdään.

Kutsu kokoukseen tulee illan suussa ja yllättäen. Illalla heimopäälliköt kokoontuvat nuotiolle.

Ensimmäisen puheenvuoron käyttää suurin päällikkö. Hän puhuu pitkään ja täysin käsittämättömiä. Sen jälkeen jokainen päällikkö puhuu vuorollaan, ja kaikki yhtä sekavia. Aamun sarastaessa ilmoitetaan päätös. Se on lyhyt, kirkas ja kaikille selvä.

Kertomus tuli mieleen, kun luin Charly Salonius-Pasternakin Ulkopoliittiselle instituutille laatiman taustapaperin ”Ruotsin puolustuksen pilvilinna romahtaa”. Siinä kerrottiin, että tammikuussa 2013 tehdyn mielipidetutkimuksen mukaan 32 prosenttia ruotsalaisista vastustaa ja 29 prosenttia kannattaa Natoon liittymistä. Yli kolmannes ei osannut päättää kantaansa. Vain kaksi vuotta aiemmin jäsenyyttä vastustaneita oli vielä 50 prosenttia.

Kansankodin ulkopoliittisen pohjavirran suunta kääntyi viime joulukuussa, kun puolustusvoimien komentaja Sverker Göranson paljasti Svenska Dagbladetissa, ettei Ruotsi pysty puolustautumaan hyökkäystä vastaan omin voimin kuin viikon.

Vettä myllyyn lisäsi maanpuolustuskorkeakoulun entinen johtaja, kenraalimajuri Karlis Neretnieks todetessaan, ettei Ruotsilla myöskään ole kykyä vastaanottaa apua, jos sitä tarjottaisiin.

Näin ovat siis asiat maassa, jossa puolustusbudjetti on kaksinkertainen Suomeen verrattuna, mutta puolustuskyky vain murto-osa Suomen vastaavasta.

Päätös EU-jäsenyyden hakemisesta tehtiin Ruotsissa parlamenttivaalien jälkeen heti kun uusi hallitus oli muodostettu. Seuraavat vaalit pidetään Ruotsissa syksyllä 2014. Suomessa on ajateltu, että syvällinen periaatekeskustelu maanpuolustuksen tulevista perusteista on syytä käydä kevään 2015 eduskuntavaalien alla. Käydäänkö se oloissa, joissa Ruotsi on jo hakenut Naton jäsenyyttä?

Joukko suomalaisia kansanedustajia on eduskunnan pöntöstä käsin vakuuttanut, ettei Venäjän asevoimien vahvistaminen ja painopisteen hilaaminen luoteeseen mitenkään voi liittyä Suomeen.

Tälle kirjavalle joukolle suosittelisi mielellään Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitoksen erinomaista ja ainutlaatuista julkaisua ”Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi”. Sen uusi, täydennetty laitos julkaistiin englanniksi viime viikolla.

Kirjoittajat ovat keränneet venäläisistä ja muista julkisista lähteistä yksityiskohtaisen esityksen siitä, millainen raju geopoliittinen murros on käynnissä Suomen lähialueilla.

Tutkimus ei tarkastele uhkakuvia, ainoastaan sotilaallista suorituskykyä, ja sitä mihin kohonnutta suorituskykyä ja uusia asejärjestelmiä voidaan käyttää. Siksi teos ei anna vastausta kahteen kysymykseen, jotka se väistämättä nostaa esiin.

Niistä tärkein kuuluu: Miksi Venäjä sijoittaa 500 miljardia euroa asevoimiensa uusimiseen ja vahvistamiseen aikana, jolloin Länsi-Eurooppa on käytännöllisesti katsoen vapaaehtoisesti riisumassa itseään aseista?

Entä miksi Venäjän asevoimien tärkeimmäksi uhkakuvaksi on virallisesti vahvistettu lännestä tulevan hyökkäyksen uhka, vaikka hyvin tiedetään, etteivät eurooppalaiset hyökkäykseen pysty ja Yhdysvallat on siirtämässä asevoimiensa painopistettä Euroopasta Aasiaan?

Olivat vastaukset näihin kysymyksiin mitkä tahansa, yksi on varmaa: Ne koskettavat Suomea syvästi.

Avaa artikkelin PDF