METSÄLLÄ Sielunlintu
Siinä ne istuvat taas vierekkäin, Kupsanen ja kuukkeli, vanha metsämies ja metsämiehen kaveri. Kupsanen tupruttelee piippuaan ja yskähtelee. Nuotio räiskii kipinöitä. Kuukkeli kuuntelee ja keikuttaa pyrstöään.
”Tänne minä vielä tulin, vaikka en olisi enää jaksanutkaan”, Kupsanen juttelee ja availee leipäpussia.
Kuukkeli valpastuu, on iltapalan aika.
”Lähdin pojankloppina Sallasta Savoon. Töitä oli lähdettävä etsimään, kun ei niitä omalla kylällä ollut. Kupsas Puavoksi siellä minua kutsuttiin ja ottivat omakseen, kun oli sukunimikin jo savolainen. Isäukko oli Savosta kotoisin.”
Kuukkeli kuuntelee ja tulee lähemmäksi. Kupsanen pitää sitä onnenlintunaan. Aina on puuropaketista kourallinen ylimääräistä kuukkelillekin.
Nuotion lähellä on kämppä, jonka kuistilla loimottaa lyhty. Kämpän kuistilla on reppu, jonka Kupsanen on ottanut tavan vuoksi mukaansa. Ei sille tällä kertaa käyttöä ole.
Kämppä on periytynyt isältä pojalle, Aatulta Paavolle. Aatu Kupsanen, Paavon isä, oli sen nuorena miehenä Naruskajärvelle rakentanut. Suuri se ei ole, mutta siinä on kaikki tarvittava. Eilen, heti perille saavuttuaan, Kupsanen oli lämmittänyt kämpän ja lakaissut lattiat. Kaiken on oltava niin kuin ennen, se tuntui turvalliselta.
Kamiinan päällä padassa muhii riekkopaisti, jonka Kupsanen sulatti pakastimesta mukaansa. Padasta leviää tuttu, herkullinen tuoksu.
Kupsanen palasi aina samaan paikkaan Naruskalle metsälle. Niin viime syksynäkin, yhdessä kahden sukulaismiehen kanssa. Saappaat olivat tallanneet Kuskoivalla koko päivän, mutta riekko ei ollut näyttäytynyt. Kuskoivalta palatessa oli tapana pysähtyä Nuoluskurun kohdalla keittämään kahvit ja käristämään makkarat. Sen jälkeen mentiin kämpälle lämmittämään sauna.
Seuraavana päivänä ajettiin Naruskajärveltä Tuntsan tietä Sauoivan muristalle, jossa oli perinteisesti joka syksy käyty. Tuntsa oli antanut jälleen parastaan. Saaliiksi saatiin kaksi riekkoa, Kupsanen niistä toisen. Sen, joka kypsyy nyt kamiinan päällä padassa.
”Ei sitä saalista aina tullut, mutta en minä pelkästään sitä. Täällä sen vasta ymmärtää, miten pieni ihminen on luonnon rinnalla”, Kupsanen pohtii ääneen.
Kuukkeli nyökyttelee. Se ymmärtää mitä Kupsanen pienuudella tarkoittaa.
”Kuusikymmentä vuotta minä olen tänne syksysin tullut riekkojahtiin. Niillä muistoilla mennään aina talven yli. Luonnon on saatava salaisuutensa säilyttää, ei sitä ihmisen pidä kaikkeen puuttua”, tuumaa Kupsanen.
Kuukkeli nyökkäilee taas, se ei kyllästy kuuntelemaan. Kupsanen huokaisee ja katselee kämpän pihapiiriä. Piippu tärisee väpättävän alahuulen päällä. Liikutus värisyttää koko kehoa.
Ilta on viilennyt eikä nuotio enää rätise. Piipun savu sekoittuu viimeisiin savukiehkuroihin. Piippu putoaa ja sammuu. Kupsanen istuu kumarassa ja hengittää Sallan tuntureiden tuulia ja ilmassa leijuvia muistoja. Ne hellivät sairauden kiusaamia keuhkoja. Kuukkeli pysähtyy, se tietää.
Silmänurkkien kimmellys jäätyy. Lumihiutaleet eivät enää sula metsämiehen poskille. Luonto korjasi omansa pois, repi juuriltaan sitkeimmänkin tervaskannon.
Päivi Miettinen
Juva
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
