METSÄLLÄ Oravametsälle sopimaton
Vanhempani läksivät aamulinjakkaalla Henriika-mummon hautajaisiin Iisalmeen. Kuusitoistavuotias Toivo jäi vastahakoisesti paimentamaan viisivuotiasta pikkusiskoaan.
”Lähetäänpä metsälle”, Toivo keksi yllättäen ja alkoi saman tien voidella eväsleipiä. ”Oravametsälle pitää lähteä aamuhämärän aikaan. Oravat ovat silloin nälkäisiä, etsivät ruokaa ja ovat varomattomia ja siksi helppoja saaliita.”
”Enkä lähe”, vastasin topakasti.
Istuin kädet puuskassa, enkä ruvennut etsimään ulkovaatteita.
Toivo tiesi varman konstin. Karkkipussilla hän sai taivuteltua pikkusiskonsa metsälle. Halusin Fazerin parhaat.
”Luonnossa on mukava liikkua”, Toivo pehmitti.
”Saa haistella metsän kukkia, kuunnella tuulen huminaa ja tunnistella lintuja.”
Sitten hän alkoi puhua saaliista.
”Orava on turkiseläin. Sen myynnistä saa rahaa. Oravanmetsästys on taitolaji. Pitää osata ampua niin, että turkkiin ei tule reikiä. Oravannahat lastataan laivaan ja kuljetetaan Eurooppaan, missä niistä ommellaan vaikkapa lämpimiä hattuja.”
Kuuntelin pelosta kankeana.
”Lähetään! Alahan joutua!”
Toivo survoi kumikengät jalkoihini, puki takin, josta irtosi alin nappi. Antoi uunin päältä lapaset, mutta ei hattua, joka oli nätinpunainen niin kuin takkikin.
Toivon mielestä koko asu oli oravametsälle sopimaton. Hän etsi ja löysi vanhan, kutistuneen villamyssyn ja vetäisi sen päähäni.
”Korvia kutittaa”, sanoin rapulla. Toivo ei ollut kuulevinaan.
Kun päästiin metsään, Toivo komensi minut istumaan sammalkannolle ja käski olla puhumatta. Repusta hän kaivoi kauhtuneen villashaalin, jolla kietaisi punaisen takkini piiloon.
Oli hiljaista, mitään ei tapahtunut. Pitkästyin paikallaan olemiseen. Kalisutin tahallani hampaita, vaikkei minua palellutkaan.
”Jännityksestä tuo johtuu”, Toivo sanoi. ”Koita nyt olla paikallasi.”
Toivo antoi minulle voileivän, jota aloin nakertaa hitaasti.
”Sinä syöt kuin orava”, Toivo nauroi ja huomasi samalla oravan. ”Tuolla! Ole nyt hiljaa!”
Kuusten latvat keinahtelivat, kuului naksahtelua, mutta en nähnyt mitään.
Laukaus kajahti yllättäen. Ruskeanharmaa oravaraukka tipahteli hitaasti oksalta oksalle ja lopulta maahan.
”Onpa komea röyhyhäntä!” Toivo heilautti oravan niin lähelle minua, että näin sen tummat, avonaiset silmät. Aloin itkeä. Toivo suutahti, eikä aikonut ottaa minua enää koskaan metsälle mukaan.
”Nahka on samanvärinen kuin minun hattuuuuuu….” itku muuttui ulvomiseksi.
Pyssy heilahti olalle, reppu toiselle. Orava roikkui kädessä, kun Toivo otti suunnan. Sain juosta perässä pysyäkseni mukana. Tuntui hyvältä, kun puiden lomasta pilkahti punainen kotimökki. Toivo teki tulen hellaan, lohkoi pannulle perunat ja teki voisipulikastiketta.
Ruuan jälkeen Toivo heltyi ja luki sadun Prinsessa Ruususesta, joka ei kuollutkaan vaan heräsi sadan vuoden unestaan.
”Menen riisumaan oravalta turkin”, kuulin vielä ennen nukahtamistani sanat, joita en ymmärtänyt.
Nukuin kamarissa vanhempien tuloon saakka. Kaksi karkkipussia odotti pöydällä, kun heräsin.
Riistamaille en myöhemminkään haikaillut, mutta rakkaus luontoon pysyi. Toivo metsästi koko elämänsä, isompaa ja pienenpää riistaa, luvalla ja joskus luvattakin.
Sukeva
Pirjo Torvinen
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
