KOULUPÄIVÄKIRJA Nuotio

Minulta on usein kysytty, oletko kirjailija vai opettaja. Varsinkin silloin, kun uusi romaani on ilmestynyt. Olen sanonut, että molempia, sillä kahdessa työssäni olen havainnut, että ne tukevat toisiaan.

Tuon kahden tehtävän rikkauden huomasi Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa juhannusviikolla Messilässä, jonne Afrikasta, Etelä-Amerikasta, Aasiasta ja Euroopasta oli kutsuttu kirjailijoita puhumaan työstään teemalla ”Muurit murtuvat”.

Nämä kirjailijat todistivat samalla, mitä lapsuus merkitsee elämälle, sen juonteille, käänteille. Oli sitten kyse minkä maanosan kirjailijasta, jokainen todisti, että lapsuus on kirjailijan elämänikuinen teema. Ihan raamatullisesti vakuutettiin, että kirjailijan tulee tulla lapsenkaltaiseksi, nähdä kuin lapsi. Ja lapsihan näkee eikä unohda.

Oli tosin rankkaa kuulla maailmankirjailijoiden todistuksia, että lapsuuden teemaa hallitsi kaikkialla maailmassa sota, väkivalta, kodittomuus ja pakolaisuus. Ehkä riipaisevimman yksityiskohdan esitti kuuluisa sisialainen kirjailija Davide Enia, kun hän kertoi ukkinsa tarinan sodasta selviytymisestä. Italiahan oli maailman sodissa siellä ja täällä ennen näitä viimeisiä sotia.

Ukki oli side silmillä teloitusjoukon edessä. Isoisä tanssi, tanssi viimeisen tanssinsa hurmoksessa. Sitten tuli hiljaisuus. Ja kun avasi siteensä, teloittajia ei näkynyt missään. Hän jäi eloon – ja Davide voi kertoa ukkinsa tarinan.

Esikoisteoksessani oli samaa teemaa. Siinäkin oli sodasta, Ihantalan tulihelvetistä, selvinnyt mies. Kuulin tarinat natiaisena, kun ukot istuivat kaukaisen heinäladon kynnyspuulla, joillakin silmät kosteana.

Meidän kasvattajien tulisi miettiä, mitä merkitsee, kun tällä hetkellä maailman lapsista niin moni on ase kädessä, koulutuksessa tai solutettuna väkivaltaan – tai siirretty väkivaltaisesti pois kodistaan tai kotiseudultaan, kotivaltiostaan.

Valtaan pyrkivät kertovat nuo asiat toisin. Siksi olisi tärkeää, että niiden rinnalle muodostuisi kirjailijoiden ja opettajien autenttiset tarinat. Silminnähdyt.

Ihan piti lähteä patikoimaan ja sulattelemaan toisen kokouspäivän päälle keskellä suviyötä Messilän kauniille vainioille. Samalla mietti, miten argentiinalainen kirjailija pystyy nukkumaan tässä valon viipyilyssä.

Sitten nenään tunki savun hajua. Grilliaitauksen tulipaikalla oli seitsemän poikaa pölkyillä. Sanoin etten halua häiritä, tuli vain mieleen poikaiän öiset telttaretket Saimaalla saaressa, kun nuotiolla isän sotilaspakissa keitettiin uistinkuhaa, voita joukkoon ja sipulia.

Ja mitä poikia! Joku kysyi, että maistuisiko kuuma makkara, heillä on vielä neljä pakettia jäljellä. Syntyikin mukava keskustelutuokio, kerrottiin puolin ja toisin koulumaailman asiat, minä omani muistellen ja opettajan kannalta, pojat tämän hetken koulunsa jutut. Oli lukiolaisia, yläkoulun päättäneitä. Kysyin porukkaa, pojat olivat paikallisesta moottorikerhosta. Kohta jatkavat matkaa kesäyössä.

Ei ollut kuvassa alkoholia, ei olutta tai voimajuomaa. Ei näitä poikia varten tarvinnut perustaa sammuneiden auttamisryhmiä, kun juhlat ovat päällä. Ei liioin poliisien tarvinnut takavarikoida viinaa heiltä. Heillä oli myös välimatkaa sodasta.

Vanha pedagogi palasi hitaasti hotelliin. Suussa vielä hiillosmakkaran jälkimaku. Tunsin mielihyvää. Maailma pysyy hyvin pystyssä, kun joukossa on näitä nuotioilla viihtyviä moottoripoikia.

Aamulla taas rankempiin aiheisiin.

Avaa artikkelin PDF