vierasyliö Palaammeko osittain kartanoaikaan?

Suomen kiinteistöjärjestelmä sijoittuu maailman luotetuimpien järjestelmien joukkoon.

Kiinteistöjärjestelmän perusteet luotiin 1700-luvulla alkaneella isojakotoiminnalla. Järjestelmässä maanomistusyksikön (tila tai tontti) ja sen omistajan tiedot muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jota pidetään sähköisesti jatkuvasti ajan tasalla.

Luotettava kiinteistöjärjestelmä turvaa luototus- ja vakuusjärjestelmän toimivuuden.

Kiinteistörakenne eli tilajaotus kuvaa, miten Suomi on jakaantunut eri yksiköihin.

Viimeisen sadan vuoden aikana on maahamme syntynyt yli miljoona uutta kiinteistöyksikköä kokonaismäärän ollessa

nyt yli 2,7 miljoonaa. Myös omistuksen pirstoutuminen näyttää kiihtyvän.

Kiinteistörakenne ei perustaltaan muutu veropolitiikalla, pelkällä maankäytön suunnittelulla tai yleisillä hallinnon periaatepäätöksillä, vaan omistajan tekemillä päätöksillä.

Kiinteistönomistajan perustuslailliset omaisuuden suojaa koskevat säännökset ovat kunnioitettavia ja pysyviä. Nämä oikeudet ovat perusteita, joilla

Suomi on voinut kehittyä 1700-luvun agraariyhteiskunnasta sellaiseksi vauraaksi

palveluyhteiskunnaksi, jossa tänään elämme.

Jo noista ajoista lähtien kiinteistörakenteen muutokset ovat perustuneet edellä mainittujen periaatteiden kunnioittamiseen.

Vain pakottavat yhteiskunnalliset tarpeet voivat käydä kiinteistöomistajan suvereenisuutta korostavien periaatteiden ylitse. Tällaisesta poikkeuksesta ovat esimerkkeinä lunastukset vaikkapa väylähankkeita tai voimansiirtotarpeita varten.

Isojaolla ja sen jälkeisillä maanjärjestelyillä on tiukasti säännellyllä tavalla voitu tehdä

tilusjärjestelyjä. Tästä periaatteesta on syytä pitää kiinni vastaisuudessakin.

Aiemmin kartanot olivat suomalaisen maaseudun ja erityisesti maatalouden edelläkävijöitä. Kartanon omistajien

edistyksellisyys ja kustannustietoisuus ohjasivat myös kartanoiden kiinteistörakenteen muodostumista.

EU-jäsenyyden jälkeisenä

aikana suomalaisten maatilojen peltoala on kasvanut. Suuret tilat alkavat muistuttaa kartanoajan kokoluokkaa.

Erona on vain se, että nykyisten suurten tilojen kiinteistörakenne on kaukana kartanoaikakauden rakenteesta.

Vaikka pinta-alaa on paljon, sijaitsee se hajallaan osin pieninäkin maapalasina. Kustannusten kannalta tilanne on huono. Rakenne ei parane

itsestään.

Tilusjärjestelytoiminnalla

on peltoalueilla parannettu eri puolilla Suomea maatilojen kiinteistörakennetta. Volyymi on valmistuneiden järjestelyjen jälkeen noin 10 000 hehtaaria vuosittain.

Uutena vaihtoehtoisena toimintamallina on kokeiltu ristikkäin tapahtuvan kulkemisen minimointia tekemällä vapaaehtoisuuteen perustuvia ketjutilusvaihtoja, jossa palstojen omistajuus ensisijaisesti vaihtuu varsinaisten palstajärjestelyjen ohella.

Lopputulos ei ole kokonaistalouden kannalta kaikkein

optimaalisin, mutta kuitenkin selvästi kiinteistörakennetta parantava ja liikenteen määrää

vähentävä. Tässä korostuu paitsi kustannussäästöt kiinteistön omistajan näkökulmasta

myös ennen kaikkea yleinen

liikenneturvallisuuden paraneminen.

Metsien kohdalla ollaan kiinteistörakenteen parantamisessa eräällä lailla askeleen jäljessä. Suomalainen metsäteollisuus on uuden kasvun edessä ja teollisuuden kannalta

vakailla puuvirroilla on suuri merkitys.

Metsää omistetaan kuitenkin päinvastoin kuin viljeltyä maata

myös muilla motiiveilla kuin vain taloudellisen tuoton

tavoitteella. On perittyä metsää, johon saattaa liittyä vahvoja tunnearvoja. On ostettua metsää, johon voi liittyä sijoitetun pääoman tuoton maksimointitavoitetta, tai sitten on suojelu- eli säilyttämistavoitteita.

Kysymys on joka tapauksessa

yksityisen kiinteistönomistajan

omasta valinnasta ja päätöksestä.

Eräs kehittyvä ja vaihtoehtoinen metsänomistusmuoto, jossa on suuruuden näkökulmasta nähtävissä kartanoaikakauden piirteitä, ovat yhteismetsät. Ne pohjautuvat myös yksityiselle maanomistukselle olemassa olevan lainsäädännön pohjalle.

Tämä metsänomistusmuoto näyttää sopivan aikakaudelle,

jolle on ominaista omistajan asuminen eri paikkakunnalla

kaukanakin metsästään sekä usein kyvyttömyys itse hoitaa metsään liittyviä hoito- ja

hakkuutoimia.

Yhteismetsien lukumäärä onkin nopeasti kaksinkertaistunut muutamassa vuodessa. Tasaiset hakkuutoimenpiteet turvaavat myös metsäteollisuuden intressiä puuraaka-aineen saannissa. Tehokas hallinto ja ammattimainen johtaminen näyttäisivät tuovan kustannustehokkuutta.

Kiinteistörakenteen paraneminen yhteismetsien syntymisellä on jäänyt vähemmälle huomiolle, vaikka yhteiskunnan panostustarpeet yhteismetsien muodostamisessa ovat minimaalisen pieniä

verrattuna vaihtoehtoisiin

järjestelykustannuksiin. Maanjärjestelyt ovat muutoin ennen pitkää väistämättöminä edessä, kuten peltojen osalla on jo nähty.

Kiinteistörakenteen parantaminen on kiinteistöjärjestelmässämme perustavaa laatua oleva kysymys, olipa kysymys millaisesta maankäytöstä

tahansa; viljellystä maasta, metsästä tai rakennusmaasta. Omistajan päätöksellä rakenteen parantamiseen ryhtymisessä on ratkaiseva merkitys.

Olemmeko sitten palaamassa kartanoaikakauteen suuruuden näkökulmasta?

Kehitys näyttää johtavan siihen, että polarisoitumista maanomistamisen suhteen

tapahtuu. Suuret maatilat ja suuret metsäkiinteistöt näyttävät kasvavan yhä suuremmiksi. Uudet yksityiset omistusmuodot, esimerkiksi osakeyhtiö muotoiset maatilayritykset ja yhteismetsät, toimivat kustannustehokkaasti sekä tavoitehakuisesti ja niitä johdetaan ammattimaisesti.

Tässä kehityksessä näen piirteitä kartanoaikakaudesta. Samanaikaisesti pirstoutuminen jatkuu niiden kiinteistönomistajien maiden kohdalla, joille maalla ei ole heidän toimeentulon tai elinkeinotoimintansa kannalta suurtakaan merkitystä.

ARVO KOKKONEN

Kirjoittaja on Maanmittauslaitoksen pääjohtaja.

Avaa artikkelin PDF