Émile Durkheim –uskonnollinen sosiologi

vierasyliö

”Alussa kaikki oli uskonnollista”,

kirjoitti Émile Durkheim

teoksessaan Itsemurha. Durkheimin uskonnon määrittelyä ja ihmisten sosiaalista toimintaa

koskevat tutkimukset ovat edelleen kirpaisevan ajankohtaisia.

Ranskalaisen sosiologi ja antropologi Émile Durkheimin kuolemasta tuli kuluneeksi

95 vuotta viime vuoden marraskuun 15. päivä.

Rabbi-isän ja porvarissukuisen äidin vuonna 1858 syntynyt vesa

kasvoi ortodoksijuutalaisessa

yhteisössä. Durkheimista ei kuitenkaan tullut sukunsa

perinteen jatkajaa.

Hänen loistava koulumenestyksensä avasi ovet Pariisiin eliitin opinahjoon École Normale Supérieureen sekä aikanaan ensimmäiseksi Pariisin yliopiston sosiologian professoriksi.

Durkheimia, joka oli moraalin tieteellisestä tutkimisesta kiinnostunut rationalisti, pidetään yhtenä vaikutusvaltaisimmista

inhimillisen maailman kokonaisvaltaisista ajattelijoista.

Poliittiselta kannaltaan liberaali ja eräänlainen sosialisti Durkheim piti aikansa yhteiskunnan ongelmien syynä

moraalin rappeutumista sekä katolisen kirkon ylivaltaa.

Siitä huolimatta hän korosti

uskonnon yhteisöä rakentavaa merkitystä.

Durkheim halusi korvata

katolilaisuuden sosiologialla,

koska hän uskoi sosiologian tarjoavan keinoja yhteiskunnallisiin ongelmiin vaikuttamiseen.

Durkheimin teoksista on

suomennettu teokset ”Sosiaalisesta työnjaosta”, ”Sosiologian metodisäännöt”, ”Itsemurha” sekä hänen pääteoksensa, sata vuotta sitten valmistunut

”Uskontoelämän alkeismuodot”.

Pääteoksessaan hän määritteli uskonnon niin, että uskonnollinen ja sosiaalinen sulautuvat lopulta yhteen. Ne ovat käsitteinä hänen mukaansa

synonyymeja. Uskonto tulisi kohdata uskonnollisen ihmisen näkökulmasta.

Ihmiset mieltävät olemassaolonsa välttämättömyydet maailmankatsomuksestaan tai uskonnostaan riippumatta. Durkheim lähestyy uskontoa ajatuksella yliluonnollisesta: siitä ei voi saada tietoja eikä

sitä voida myöskään ymmärtää.

Toisaalta hän tutkii uskontoa jumala-käsitteen kautta.

Joistakin suurista uskonnoista puuttuu idea jumalista tai

hengistä. Silti uskonnossa on Durkheimin näkemyksen

mukaan olemassa kirkollisia seremonioita eli riittejä, jotka eivät riipu jumalia tai henkiolentoja tarkoittavista ajatuksista.

Uskonto on myyteistä, opinkappaleista, riiteistä ja seremonioista koostuva mutkikas kokonaisuus.

Kaikissa tunnetuissa uskonnollisissa uskomuksissa on piirteenä

jako pyhään ja profaaniin eli maalliseen.

Durkheim pitää pyhän ja profaanin välistä eroa niin

absoluuttisena, ettei inhimillisen ajattelun historiassa ole toista esimerkkiä kahdesta

keskenään niin jyrkästi vastakkaisesta luokasta.

Kiellot suojelevat ja eristävät pyhiä asioita. Profaanit asiat ovat sen sijaan niitä, joihin

kieltoja sovelletaan ja joiden pitää pysytellä etäisyyden

päässä pyhistä asioista.

Uskonnollisten uskomusten mielikuvat ilmentävät joko

pyhien seikkojen luonnetta keskenään tai suhteessa

profaaneihin seikkoihin.

Tietty määrä pyhiä asioita muodostaa omanlaisensa

yhtenäisen järjestelmän. Näin uskomusten kokonaisuudesta

ja niitä vastaavista riiteistä ”syntyy” uskonto.

Uskonto on pikemminkin erillisten ja itsenäisten osien kokonaisuus kuin yksi ja ainut idea tai periaate, näkee Durkheim. Siksi hän erottaa toisistaan

uskonnon ja magian, koska

uskonnolliset uskomukset

aikaansaavat ykseyttä ja magian kannattajilla ei puolestaan ole yhteenkuuluvuutta eikä kirkkoa.

Uskonto on yhteisöllisyyden

syy ja seuraus. Uskontoa on mahdollista tarkastella elävänä ilmiönä.

Durkheimin näkemys pyhän ja profaanin erosta on laajalti

hyväksytty erääksi uskonnon määrittelyn ja tarkastelun

lähtökohdaksi. Hänen vaikutuksestaan uskontoa on tarkasteltu sosiologiassa, antropologiassa ja uskontotieteen saralla ensisijaisesti eräänlaisena

sosiaalisena annettuna ilmiönä.

Uskonnollisessa elämässä on olennaista pyhään liittyvä

uskomusten ja tapojen järjestelmä. Sen osana eurooppalainen kristillinen moraali on heikkenemässä, Durkheimin mielestä suorastaan vanhenemassa.

Durkheim havaitsi, että

yksilön persoonallisuuden kunnioittaminen niin lähimmäisessä kuin itsessä ei kuitenkaan lopulta ylety kristilliseksi ajatukseksi saakka. Tässä

suhteessa hän epäili aikansa uskontojen jumalia.

Ovatko nykyisen lähimmäisenrakkautemme taustalla

individualistiset vai kristilliset pyrkimykset? Mihin epäilevä eurooppalainen asemoi tänään itsensä?

Useat tutkimustulokset

kertovat, että uskonnon

harjoittaminen vähenee ja sen myötä Jumalaan uskominen koskettaa henkilökohtaisesti yhä harvempaa.

Tilalle tulee tällöin jotain muuta. Ihmisessä sisäsyntyisenä oleva jumalakaipuu tarvitsee jonkin perustan ja jonkun,

johon ankkuroitua.

Vaikka kristinuskon asema olisikin horjumassa eurooppalaisessa ajattelutavassa, ei sen sisältö siitä huolimatta ole

vanhentunutta tai tarpeetonta. Sen vahva traditio on kestävä ja sanoma edelleen vastaanottamisen arvoinen.

TERO SAAPUNKI

Kirjoittaja on torniolainen

seurakuntapastori.

Avaa artikkelin PDF