Puhtaat vedet ovat maaseudun voimavara

Esa Eranti on oikeassa kohdistaessaan huomiota suomalaisten taajamien jätevedenpuhdistamoiden tuottamiin päästöihin (MT 13.6.). Valtaosa typestä, fosforista ja raskasmetalleista päätyy jätelietteeseen, mutta kuten kirjoittaja toteaa, niitä pääsee mereen ja vesistöihin yhä huomattavia määriä.

Kannattaa huomata myös se, että kaikki muut kemikaalit ja yhdisteet kulkevat lähes ilman seurantaa sekä ylivirtausvedessä että lietteessä. Taajamien jätevedenpuhdistamot tuottavat ympäristöriskejä, joihin tulee suhtautua vakavasti.

Mutta koettaessaan vähätellä Talvivaaran kaivoksen päästöjä rinnastuksilla Helsingin kaupungin päästömääriin kirjoittaja menee hakoteille monin tavoin.

Eranti arvioi marraskuun 2012 kipsisakka-altaan vuodossa päässeen nikkeliä vesistöihin 3 500 kiloa. Luku on väärä.

Talvivaaran kipsisakka-altaan veden pitoisuudet ennen marraskuun 2012 allasvuotoa olivat tärkeimpien aineiden osalta seuraavat: nikkeliä 35–42 milligrammaa litrassa, alumiinia yli 2 000, uraania 4–6 ja sulfaattia noin 50 000 milligrammaa litrassa.

Altaasta pääsi vuotamaan vapaasti luontoon yhtiön ilmoituksen mukaan 240 000 kuutiota saastevettä. Pitoisuustietojen perusteella (kaksi vapaata kansalaismittausta ja neljä Kainuun elykeskuksen mittausta) tämä vesimäärä sisälsi nikkeliä yli kahdeksan tonnia, uraania 1,2 tonnia, alumiinia lähes 500 tonnia ja sulfaattia noin 12 000 tonnia.

Talvivaara on huomioiden allasvuodot ja ”hulevedet” käytännössä päästänyt koko toimintansa ajan selvästi enemmän nikkeliä herkille latvavesille kuin miljoonan asukkaan teollistunut pääkaupunkiseutu mereen, mikä toki sekään ei ole ongelmatonta.

Ja on hyvä muistaa, että tämän määrän lisäksi kipsisakka-altaan vuoto täytti myös alueen maapohjaiset patoaltaat, joihin on johdettu yli 1 000 000 kuutiota kipsisakka-altaan vuotovettä.

Sinne johdettiin vuodon aikana uraania 4–5 tonnia, nikkeliä yli 30 tonnia, alumiinia 2 000 tonnia ja sulfaattia noin 50 000 tonnia. Nähtäväksi jää, kuinka laajalle pohjavesiin saasteet ajansaatossa leviävät.

Rinnastus Helsingin päästöihin kertoo myös sen, että kirjoittajalta on hukassa myös vesistöjen ekologian taju. Kun puhutaan vedenjakajalta alkavista herkistä ja pienistä latvavesistä, on kyse aivan eri asiasta kuin Helsingin edustan merivesistä. Vuoksen puolen matalat järvet ovat erityisessä vaaravyöhykkeessä.

Suurin erämaajärvemme Laakajärvi on kalatuoton kannalta käytännössä jo romahtanut. Syvänteisiin kertyy koko ajan lisää kaivoksen sulfaatteja ja raskasmetalleja. Ja syvänteet ovat järvien tuottokyvyn kannalta niiden selkäranka ja sielu.

Vesistöt ovat myös seutukuntien yhteisöllistä pääomaa ja resurssia. Puhtaat vesistöt ovat osa koko maaseudun vetovoiman ja elämän perustaa. Kyse on myös taloudesta. Puhdas elintarviketuotanto ja vesistöjen varaan rakentuva matkailu ovat menestystekijöitä, joiden arvo kannattaa noteerata, ennen kuin ne on menetetty.

Meillä on hätä ympäristömme puolesta. Kuusi järveä on saastunut siihen pisteeseen asti, etteivät ne voi toipua ilman aktiivisia kunnostustoimia. Savon ja Kainuun puolen isot järvet ovat saastumassa.

Kuinka paljon täytyy tapahtua, ennen kuin Talvivaara myönnetään vuosituhannen suurimmaksi ympäristökatastrofiksi Suomessa?

Helvi Heinonen-Tanski

biokemisti

Kuopio

Hannu Hyvönen

dokumentaristi

Iisalmi

Antti Lankinen

Sotkamon Luonto

Sotkamo

Jari Natunen

biokemisti

Helsinki

Reino Rönkkö

vapaa-ajan kalastaja

Sonkajärvi

Avaa artikkelin PDF