Yrittäjäperhe on hulluna eläimiin
Kilit innostuvat Atson tuoreista oksista. Taustalla ruokkimassa on Akseli. Mikko Makkonen Kuva: Viestilehtien arkistoLIEKSA (MT)
Pikku Kilissä voi tarkkailla isojen ja pienten eläinten touhuja, katsella näkötornista vaaramaisemaa ainakin melkein Venäjälle saakka ja paistaa makkaraa nuotiotulella. Siellä voi myös tavata ahkeran perheen kunnostamasta vanhaa pistoaitaa. Niin meille kävi.
”Tähän mie olen niin kiinni kasvanut, etten muita vaihtoehtoja edes miettinyt”, tilan isäntä Jarmo Leinonen sanoo kirves kädessään.
Toisen polven 37-vuotiaalle eläintarhayrittäjälle luonto on lähellä sydäntä. Työkseen hän hoitaa eläimiä, vapaa-aikanaan hän ohjastaa ravureita ja metsästää suurpetoja.
Kahdeksan vuotta sitten hän otti sukupolvenvaihdoksessa vanhempiensa yli 20 vuotta sitten perustaman matkailutilan hoitaakseen. Samoihin aikoihin emännäksi tuli Lieksan keskustasta kotoisin oleva sosionomi, 34-vuotias Mirva Wickstrand.
”En pysty tällä hetkellä nimeämään lempieläintäni, koska olen hulluna niihin kaikkiin”, Wickstrand sanoo 250 eläimen tilalla.
Pariskunta ja perheen viidestä lapsesta kotona olevat kolme vanhinta poikaa hyppäävät mönkijän kyytiin ja huristelevat villisian possujen aitaukselle tuoreet haavanoksat ja sangolliset kasviksia ja leivänpaloja mukanaan.
Raidalliset metsäkarjut kirmaavat leipäpalojen kimppuun.
Pojista vanhimman, 10-vuotiaan Atson, sylistä innokkaimmat kilit pääsevät aitaa vasten hypäten napsimaan haavan lehtiä.
Aaro, 8, ja Akseli, 7, alkavat kisailla, kuka saa seuraavaksi ajaa mönkijällä.
”Ottakaa kivi-paperi-sakset ratkaisemaan”, isä ehdottaa.
Nuorimmaiset nelivuotias Aada ja vuoden vanha Aapo on jo aikaisin aamulla viety hoitopaikkaan, ja äiti Mirva paistanut munkit kioskikojussa.
Wickstrand suunnittelee agronomiksi opiskelua, vaikka eläintenhoidon oppii hänen mukaansa parhaiten työtä tekemällä.
”Meillä on työnjako, että mie hoidan eläinten aamuruokinnat ja tarhojen puhdistukset, Mirva vuorostaan tekee iltahommat”, Jarmo Leinonen kertoo.
Parin kilometrin kävelylenkki kiemurtelee kumpuilevassa maastossa aitausten väleissä – ja hetkittäin voi hihkaista: ”Hei, tuolla on kaneja, täällä possuja, ja mitä tuolta pilkottaakaan?”
Sehän on poro, ja niitä onkin kaksi!
Nykyisin alpakat ja laamat edustavat tarhan eksoottisimpia lajeja, mutta hauskoja ja harvinaisia ovat tiibetiläiset silkkikanat ja japanilaisten kansallislinnut chabotkin.
Joka kesä Pikku Kiliin odotetaan 10 000 kävijää. Alkukesästä toiveet ovat korkealla, varsinkin lumettoman talven jälkeen.
”Kelkkailijat eivät päässeet maastoon eivätkä siksi poikenneet meidän ateriapalvelua käyttämään”, Jarmo ja Mirva harmittelevat.
”Tiukkaa tekee koko vuoden tulot hankkia kesäaikana. Lisätuloa saan auraamalla teitä ja tekemällä hankintahakkuita”, Leinonen selittää.
Samalla Wickstrand muistaa, että päivän työlistalla on halkojen ajo laavuille.
Pikku Kilin alueella on useita makkaranpaistopaikkoja, joihin isäntäväki huolehtii puut. Tottuneet kävijät tietävät jo ottaa evästä mukaansa ja viettävät sen mukaisesti rauhassa aikaa 11 hehtaarin tilalla.
Pihapiirin lähistölle siirrettyjä historiallisia hirsimökkejä saa vuokrata yöpymiseen.
”Kalastus on meillä suosittua tekemistä. Mahdollisuuksia on saada jopa kolmikiloisia kirjolohia, mutta yleisin koko lienee kilon kahta puolen”, Wickstrand muistuttaa.
”Perinteinen juhannuskokko sytytetään juhannuspäivänä kello 16. Silloin odotamme paljon vieraita niin läheltä kuin kaukaa.”
LIISA YLI-KETOLA
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
