Ei unohdeta eläinten hoitajaa

Mieltämme on järkyttänyt Loimaalla tapahtunut sikojen eläinrääkkäys. Ne henkilöt, joiden mielestä eläinten pito pitäisi muutoinkin lopettaa, haluavat syyllistää kaikki tuottajat. Samalla perusteellahan voisi lemmikkieläimiin kohdistuvien rikosten jälkeen vaatia kaikkien lemmikkien pidon lopettamista.

Tietyt kiihkoilijat esittävät laiminlyöjät erityisinä julmureina, joita meidän kaikkien on lupa inhota. Itse lähinnä suren.

Minä väitän, että eläintenhoidon laiminlyönti on aina merkki elämänhallinnan pettämisestä. Voi olla kyse taloudellisesta ahdingosta, liiasta työstä, alkoholismista tai muusta sairaudesta. Usein myös näiden yhdistelmistä.

Olen sitä mieltä, että aina, kun eläinsuojelurikos todetaan, tulee myös syytetyn saada kriisiapua. Se tulee olla mukana jo silloin, kun epäilyä lähdetään todentamaan. Viljelijät ovat erittäin tiukalla talouden romahdettua nyt, kun markkinoilta ei saa enää tuotteista järkevää hintaa. Kotieläintilojen vähentyminen on ollut nopeampaa verrattuna kasvinviljelytilojen vähenemiseen.

Esimerkiksi lypsykarjataloutta ja sikataloutta harjoittavien tilojen määrä on puolittunut kymmenessä vuodessa. Monien kotieläinihmisten työmäärät ovatkin yli 3 000 tuntia vuodessa, kun keskimääräisellä palkansaajalla ne ovat alle 1 600 tuntia. Tilanne on tällainen etenkin silloin, kun hoitaja vastaa tilasta yksin, eikä voi tiukan talouden vuoksi hankkia apuvoimaa.

Me kaikki ihmettelemme, miksi ihmeessä joku jättää eläimet hoitamatta, miksi hän ei ajoissa pyydä keneltäkään apua, vaan jättää eläinparat kuolemaan? Totuus on, että kun ihminen on totaalisesti katkennut, ei hän kykene enää järkevään toimintaan. Sairastunut ihminen ei enää tee mitään, kun kaikki voimat pettävät.

Meillä pitäisi olla järjestelmä, jolla työn, sairauden ja velkojen rasittama voisi lopettaa säällisesti kotieläintoiminnan ja saada velkansa armahdettua, ennen kuin voimat ehtyvät lopullisesti. Sitten, kun katastrofi on jo tapahtunut, ovat taloudelliset seuraukset kymmeniä, jopa yli sata tuhatta euroa. Tukia menetetään, velat jäävät ja toimeentulo katoaa lopullisesti.

Aktivistit ovat jo saaneet aikaan lietealtaisiin hukuttautumista ja ”EU-tautiin” kuolleita on lähes sata (Siis EU:n aikana omin käsin päivänsä päättäneitä viljelijöitä).

Eikö tämän pitäisi hälyttää? Emme kai me tätä halua. Sitä, että median, epäterveiden markkinoiden ja poliittisten päätösten seurauksena suomalainen ruuantuottaja joutuu uhraamaan itsensä.

Vetoan julkisesti ministeri Jari Koskiseen (kok), että hän järjestää työryhmän pohtimaan viljelijöiden jaksamiskysymyksiä. Esimerkiksi tukien valvonta olisi tehtävä vähemmän ahdistavaksi ja viljelijän oikeusturvaan on tehtävä parannuksia. Miksi ihmeessä viljelijä vastaa jopa hallinnon virheistä esimerkiksi pinta-alamuutosten osalta? Miksi korvamerkkien vaihtuminen voi aiheuttaa mittavan tukimenetyksen?

Miksi ympäristöministeriöllä on oikeus syyllistää Itämeren saastumisesta viljelijät, vaikka yksi kuraoja Venäjältä tuo enemmän fosforia Itämereen kuin Suomen maatalous yhteensä?

Media ruotii kyllä viljelijöiden tukisummia, mutta se, mitä jää viivan alle, jää aina kirjoittamatta, Salakuvaajat nostetaan jalustalle, kuvattavien tilojen omistajia saa riepotella, olivatpa kuvat totta tai feikkiä.

Vaikeita asioita ei aina pysty kertomaan läheisille ystäville tai naapurille. Uupuessaan tuottaja voi hakea apua maaseudun tukihenkilöverkosta. Voit soittaa nimettömänä kenelle tahansa tukihenkilölle ja minne päin Suomea tahansa. Puhelut ovat luottamuksellisia, tukea ihmiseltä ihmiselle.

Jos vain on hennonut maksaa työterveyshuollosta, sieltäkin saa apua. Itse asiassa, jos lomatoimistoon tai kunnan eläinlääkärille soittaa, että nyt en pysty enää, lähettäkää apua, se apu tulee. Siis yksi puhelinsoitto. Sen vielä toivottavasti jaksaa.

Anne Kalmari

kansanedustaja (kesk.)

Avaa artikkelin PDF