HEVOSELÄMÄÄ Kaksi opetettavaa
Hupi eli talvisodan syttyessä kolmatta talveaan. Se oli opetettava varsa. Itse olin kahdentoista vanha ja opetettava myös. Hupin opetus jäi sinä talvena tekemättä, mutta minulle oppia kertyi.
Isä lähti syksyllä sotaan. Muu perhe, äiti ja kolme alaikäistä, jäi huolehtimaan syrjäisen metsätorpan karjasta ja askareista.
Toisena hevosena meillä oli Vappu, lähes kahdenkymmenen ikäinen valakka. Se oli joskus loukannut toisen takajalkansa, joka oli jäänyt nivelestä kankeaksi. Kävelyä vaiva ei haitannut, mutta paksussa hangessa jalka ei noussut terveen lailla.
Rehunajot sujuivat kuitenkin hyvin. Vappu veti heinähäkkiä ja Hupi ulkoili mukana. Se lähinnä juoksenteli ympäriinsä, heitteli takapäätään ja piehtaroi lumessa. Meistä ei oikein ollut antamaan sitä oppia, jota varsa sinä talvena olisi tarvinnut.
Myllymatkat sujuivat Vapun kanssa kovasta talvesta huolimatta.
Joitakin pulmiakin oli. Ensinnäkään en millään jaksanut nostaa täyttä kaurasäkkiä rekeen. Enkä toisaalta täyteen myllykamariin mennessäni tiennyt, koska jauhatusvuoroni oli.
Ensimmäinen ongelma ratkesi sillä, että otin ensin säkin täyteen ja jaoin sitten kahteen säkkiin. Täysiä säkkejä tarvittiin, koska myllyn tulli maksettiin säkkiluvun mukaan.
Jauhatusvuoron suhteen auttoi mylläri Stenroos. Hän käsi odottaa lämpimässä ja lupasi hoitaa jauhatuksen, koska olin ainoa poikanen joukossa.
Kerran myllyltä tullessa Vappu astui kovalta rekitieltä harhaan ja kaatui. Hankea oli kinostanut metrin verran riukuaitojen väliin, eikä hevonen päässyt ylös.
Muutaman kilometrin päässä asui onneksi nuori mies, joka ei sairauden takia ollut sodassa. Hän auttoi luomaan lumen hevosen vierestä. Sen jälkeen kuoppaan pantiin lamuskareki, johon Vappu jaloista käännettiin. Naapurin hevosella reki vedettiin suulin lattialle, ja Vappu peiteltiin yöksi. Aamulla hevonen saatiin taas pystyyn.
Hupin opettamisessa alkoi uusi vaihe talvisodan jälkeen, kun isä palasi.
Ensiksi Hupi oli leikattava valakaksi.
Eläinlääkäri Rasmus oli isän kertoman mukaan leikannut poistetun kiveksen halki ja siivuttanut. Yhden siivun eläinlääkäri oli syönyt ja kehunut hyväksi. Sitten hän oli tarjonnut siivua isälle, jolle se ei kuitenkaan maistunut.
Hupista kasvoi kookas mutta solakka hyvä työhevonen. Se oli hyväluonteinen, ihmisrakas ja vireä. Mitään vikurin oireita sillä ei ollut. Toisaalta se oli kovin menohaluinen ja kovasuinen. Poikasen oli vaikea hillitä sen menoa ohjaksilla.
Seuraavana keväänä isä lähti jälleen sotaan. Työt jäivät taas meidän kotiin jääneiden tehtäväksi. Ensimmäinen koettelemus oli niittokoneen ajo, jota jouduimme Hupin kanssa molemmat opettelemaan.
Vappu ja Hupi olivat epäsuhtainen pari: toinen vanha köntys ja toinen turhankin virkku. Heinät saatiin kuitenkin tehtyä. Elonkorjuun ajaksi isä pääsi työlomalle ja syystyöt tehtiin.
Syksyllä Vappu vietiin teurastamon autoon. Koko perhe oli vesissä silmin saattelemassa.
Seuraava talvi olikin oikea nuoren hevosmiehen korkeakoulu. Talvi tuli aikaisin, ja rekipelit otettiin käyttöön. Tehtiin vain välttämättömät ajot, kuten rehunajot ja myllymatkat.
Hupi oli jatkuvasti liikunnan puutteessa, joten se ajoon päästessään yritti mennä tuulispäänä. Ohjaksista kiskomisella ei ollut mitään vaikutusta. Koetimme juoksuttaa Hupia pihassa, varsinkin ajoa edeltävinä päivinä.
Keväällä isä palasi sodasta ja minun elämäni helpottui. Varsinaista hevosmiestä minusta ei koskaan tullut. Yleensä koetin välttää hevosajoja. Sotaväkeen menin kuitenkin hevosvetoiseen tykistöön. Pärjäsin ihan hyvin sillä kokemuksella, jonka oli Hupin kanssa kerännyt. Koetin kuitenkin valita aina rauhallisimman hevosen.
Hupin kanssa tiemme erosivat, kun muutin kotoa. Hupi palveli kotona vanhuuteen asti ja oli tavattoman hyvä työhevonen. Muistan sitä edelleen lämmöllä.
RISTO LIETEPOHJA
Salo
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
