huidunperä Kinkereidenpuheen ollen

Näihin aikoihin vuodesta on meillä ollut tapana elää kinkerien aikaa. Ymmärrettävää on, että tätä historiallista perinnettä ei meillä asutuskeskuksissamme kaupungeista puhumatta tunneta, mutta maaseudun seurakunnissa se nykyisin edelleen elää ja toimii.

Kyseessä on tällöin erityisen vanha kirkollinen perinne. Sitä Ruotsin piispa Getzelius vanhempi aikanaan, jo vuoden 1686 kirkkolain perusteella, alkoi Suomessa toteuttaa. Kinkerit tapasivat silloin olla kirkon erityisen vahva koulutusmuoto. Sen avulla silloin aikalaiset, lähinnä aikuiset, saivat lukutaidon ja oppivat myös kristinuskon perusasiat.

Kinkeriperinne oli alkujaan lähtöisin keskiajan papiston ripitysmatkoista. Niistä tuli kirkon harjoittamia, melkoisen kovia väestön lukutaidon ja myös kristinopin tietouden kuulustelutapahtumia.

Sanan kinkeri on muuten todettu syntyneen ruotsin gengiärdh-sanasta, Se kuuluu alkujaan merkinneen piispojen matkakestitystä.

Vielä 1800-luvun puolivälissä syntynyt aikuisväestö saattoi suhtautua kinkereihin ja niiden järjestäjiin eli papistoon pelonsekaisin tuntein, kirkon opetustilanteista oli aikuisväestön puheen ollen silloin kyse.

Tavaksi tuli, että kinkerit järjestettiin seurakunnissa kylittäin kerran vuodessa yhden talon vuorollaan huolehtiessa niiden isännyydestä. Talojen kunnia-asiana oli tällöin tarjota kirkon edustajille ja kyläkunnan kinkeriväelle kunnon pitoateria. Vuoden juhlavasta tapahtumasta oli taloissa silloin kyse.

Vuonna 2007 meillä esimerkiksi pidettiin 3 110 kinkerit. Niihin osallistui lähes 65 000 seurakuntalaista. Eniten kinkereitä oli Mikkelin hiippakunnassa. Siellä järjestettiin 12:t kinkerit seurakuntaa kohti. Lapuan hiippakunnassa vastaava luku oli kymmenen. Vuonna 2011 kinkereillemme osallistui kaikkiaan 51 000 henkeä.

Kiintoisa on sikäläisen tuomiorovasti Juha Ikolan mielipide nykyisestä kinkerijärjestelmästämme. Hänen seurakuntansa pitää mielellään yllä tätä perinnettä, sillä ”siinä seurakunta menee sinne missä ihmiset ovat, kylille ja koteihin. Kinkereillä koetaan naapuruston keralla yhteenkuuluvuuden tunnetta, mikä on entistä tärkeämpää, kun spontaani kyläily vähenee ja moni kylä on menettänyt alakoulunsa.”

Tarkoitus on Lapualla nyt uudistaa kinkerikartta ja järjestää useat seurakunnalliset toiminnat kinkeripiireittäin. Niitä ovat rovastin mukaan alueen diakonia- ja lähetyspiirien työ, pyhäkoulujen toiminta ja yhteisvastuukeräyksen hoito. Perinteinen kylänvanhinkin toimineen tunnetaan.

Kirkon alkuperäinen, koulutuksellinen, vaatelias luonne on sittemmin, koulujärjestelmämme toteuduttua, muuttunut. Keskiajalla aloitetut lukukinkerit ovat nykyisin vuosittain maaseutukylien taloissa kirkon ja seurakunnan yhteisiä hartaustilaisuuksia ja yhteishengen ilmauksia, jolloin papin puheet ja yhteiset, kanttorin säestämät virret kuuluvat asiaan.

Kinkerit ovat merkittävä tapahtuma nykyisin varsinkin maamme rippikoululaisille.

Monessa alueeltaan laajassa maaseutuseurakunnassa kirkkoherralla on nyt tapana saapua kinkeritaloon jo edellisenä iltana. Talossa pidetään tällöin iltaseurat, ja pappi yöpyy kinkeritalossa.

Uutta käytäntöä näyttää myös olevan, että kaksi naapurusta yhdessä hoitavat kinkerien isännyyttä ja että muutamat naapurit järjestävät yhteiskinkerit seurakuntatalossa.

Viime aikoina on usein todettu, että aiheellista olisi saada tähänastista enemmän nuoria ja myös lapsia näille kinkereille. On ehdotettu näihin tilaisuuksiin pyhäkoululaisten ja rippikoululaisten laulu- ja kuoroesityksiä, lapsille omaa leikkitilaakin, jotta vanhemmat pääsevät osallistumaan. Jopa kinkeriseuroiksi nimeämistä on ehdotettu, jotta tilaisuuden avoimuus samalla silloin korostuu.

Kinkeriperinne maaseudun alkuperäisenä, historiallisena ilmiönä oloissamme jatkunee, Huidunperällä todettiin. Ajat toki muuttuvat ja sukupolvet vaihtuvat.

Mutta kirkon ja maaseudun kyläyhteisöjen tuttua ja pitkää, historiallista yhteisperinnettä sopii ja on syytä edelleen arvostaa ja jatkaa tässä jo uudelle vuosituhannelle ehtineessä, globalisoituneessa maailmassa.

HEIKINTYTÄR

Uutta

käytäntöä näyttää olevan,

että kaksi

naapurusta yhdessä hoitavat kinkerien isännyyttä.

Avaa artikkelin PDF