Parempi puhua kuin riidellä

Käynti lakimiehellä voisäilyttää perhesuhteet,sanoo Reijo Anttonen. Jaana Kankaanpää Kuva: Viestilehtien arkisto

Suomalaisia moititaan tuppisuiksi, mutta silloin puhuminen vasta vaikeaa onkin, kun pitäisi tasata omaisuuttaan jälkeläisilleen tai laatia vastarakastuneena avioehtosopimus.

Vaikka on epäreilua jättää jälkeläiset riitelemään keskenään, paperit jäävät yleensä tekemättä.

”Vanhemmat kuvittelevat, että jälkikasvu perheineen viettää siellä kotitilalla yhdessä leppoisia juhannuksia ja kaikki sujuu. Jonkun aikaa meneekin hyvin. Sitten kun aikaa kuluu ja mukana ovat lasten puolisot ja uudet puolisot ja lapsenlapset ja miniät, alkaa remonteista ja ruohonleikkuusta tulla riitaa. Joskus avuksi tarvitaan poliisiakin.”

Näin kuvailee mutkikkaita perintökiistoja varatuomari Reijo Anttonen. Hän kiteyttää kokemuksensa yksinkertaiseen neuvoon: ”Puhukaa, puhukaa, saamarin suomalaiset! Päätöksiä on helppo lykätä eteenpäin, mutta se vasta hurja tilanne on, kun riitautuneet lapset alkavat jakaa kotitilaa.”

Reijo Anttonen on perehtynyt aihepiiriin niin kaupunkilaisen kuin maaseudun asukkaankin näkökulmasta, sillä hänellä on lakiasiaintoimistot sekä kotitilallaan itärajan tuntumassa Parikkalassa että Helsingin ydinkeskustassa.

Kateus on perintöriitojen kantava voima. Anttosen toinen ohje onkin, että omaisuudenhallinnasta kannattaa tehdä niin selvät paperit, että käyttöoikeudet, remontit, ruohonleikkuut ja muut työt nimetään yksityiskohtaisesti kullekin perijälle.

Myös metsätilasta pitäisi sopia tarkasti, kuinka sitä hoidetaan, kuka istuttaa taimet ja saako esimerkiksi taimikonhoidosta korvauksen.

Kalliin asunnon hankkineet kaupunkilaiset ovat kateellisia kotitilan tuntumaan jääneelle siitä, että maalle jäänyt saa käyttää yhteistä kotitaloa tai rantasaunaa vapaasti, poimia puutarhasta marjat ja metsästää yhteisillä mailla.

”Mutta sitä ei nähdä, että tämä kotiseudulleen jäänyt on ohimennessään paikannut kattoa, korjannut ikkunan ja pitänyt pihapiirin asutun näköisenä. Kerran kesässä käydessä nähdään vain idylli eikä syksyn synkkiä sateita ja talvella jäätyviä putkia”, Anttonen kuvailee.

Joskus kaupunkiin muuttaneet katkeroituvat niin, että alkavat periä kotitilan käyttäjältä jälkikäteen listahintaisia viikkovuokria.

Toinen vastaa sitten laskuttamalla tehdyistä töistä.

Kotitalon katsotaan usein myös siirtyneen perijälle liian halvalla.

”Kaupungissa kuvitellaan, että jokainen palsta, jossa on vähän rantaviivaa, on puolen miljoonan euron arvoinen. Tosiasia on, että jos asuinrakennus on huonokuntoinen, metsän puustolla voi olla kiinteistön suurin arvo”, Anttonen sanoo. Siksi hän ei suosittele syytinkiä nykyisin.

Riitojen välttämiseksi kannattaa pyytää ulkopuolisen kirjallinen arvio kiinteistön arvosta. Se maksaa muutaman satasen mutta voi vähentää riitoja oleellisesti.

”Jos asia lähtee menemään sivuraiteille, se menee yleensä käräjille asti. Ja maksaa enemmän kuin jos olisi otettu yhteyttä lakimieheen jo alkuvaiheessa.”

Erityisen tarkkana kannattaa olla, jos on perimässä rantaa. Vanha pari on saattanut säästellä rantaviivaa lapsilleen, mutta kun rantaa aletaan kaavoittaa, rantojen rakennusoikeus voikin olla poikkeusluvilla jo käytetty.

Jos mökkipaikkoja ei enää heru, perintö on melkein mitätön. Se jos mikä katkeroittaa.

Yhä useammin perintöä jaetaan kuitenkin jo osapuolten ollessa hengissä ja järjissään – onneksi.

”Ennen vanhaan periminen oli yksinkertaista, kun vanhin poika jäi taloon ja sillä selvä.”

Mutta nyt on nyt, ja asiat ovat mutkistuneet: perittävää on enemmän ja perijöiden verkosto voi olla haastava. Esimerkiksi uusperheiden omaisuusjärjestelyissä kannattaa olla tarkkana varsinkin, jos kysymys on kotitilan tulevaisuudesta.

Anttonen suosittaa avioehdon laatimista. Pappien pitäisi suorastaan vaatia avioehdon miettimistä ennen vihkimistä.

”Ne ovat hurjia tilanteita, kun on menty naimisiin ja tuleekin ero. Silloin maatila pannaan puoliksi, ja alkuperäinen omistaja on kovilla, kun tilalla on jo ennestään isot velat.”

EIJA POUTANEN

Avaa artikkelin PDF