UUTISTAUSTA Kuka murhasi Boris Nemtsovin?

Kännykkä parahti yllättäen keskellä yötä ja kertoi uutisen: ”Venäjä on aloittanut suuroperaation oppositiopoliitikko Boris Nemtsovin murhaajan löytämiseksi”.

Varsinainen uutinen ei siis ollut se, että yksi Venäjän johdon tunnetuimmista ja arvostetuimmista vastustajista oli tapettu teloitustyyliin Kremlin muurien kupeessa.

Seuraavaa käännettä ei tarvinnut kauaa odottaa: presidentti Vladimir Putin oli tuominnut teon tuoreeltaan ja ilmoitti asettuvansa itse murhatutkimusten johtoon.

Sitten oli ensimmäisen suomalaisasiantuntijan, Aleksanteri-instituutin johtajan Markku Kivisen vuoro. Hänen mukaansa ”jää nähtäväksi, mitä murha merkitsee. Sinänsä ei välttämättä mitään konkreettista”.

Loppupäivän muissa uutislähetyksissä Kremlin tiedottaja luki paperista arviota, jonka mukaan kyseessä oli mahdollisesti provokaatio – siis että oppositio oli itse murhauttanut yhden johtajistaan horjuttaakseen Venäjää ja saattaakseen presidentti Putinin epäedulliseen valoon.

Onko Boris Nemtsovin murhasta tarpeen muuta tietääkään? Ei, jos asiaa katsoo Kremlin näkökulmasta.

Venäjän johto on jo pidemmän aikaa kehitellyt erilaisia valheita ja peitellyt niitä luomalla uusia valheita niin, ettei totuutta lopulta enää ole voinut hahmottaa lainkaan. Matkan varrella monet ovat valheisiin langenneet, alkaneet tuntea syyllisyyttä ja tulleet syyllisyytensä kautta riippuvaisiksi toinen toisistaan.

Meidän läntisen maailmankatsomuksemme peruskivi on tämä: Vapaus on väkevä voima ja totuus parasta lääkettä valhetta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Jos ristiriitaisten väitteiden annetaan kohdata toisensa mielipiteiden, ilmaisun ja kokoontumisen vapauden oloissa, totuus voittaa valheen aina.

Näin onnellisesti eivät asiat kuitenkaan ole. Samoin kuin tavaramarkkinoilla, myös väitteiden ja vastaväitteiden markkinoilla on vääristymiä, jotka voivat kääntää lopputuloksen päälaelleen: totuus ja valhe voivat hyvinkin vaihtaa paikkaa niin kuin Vladimir Vysotskin kuuluisassa balladissa.

Vääristymiä syntyy esimerkiksi, jos totuudenmukainen viesti tavoittaa parisataatuhatta lukijaa kerran päivässä yhdessä maassa, mutta valheellinen viesti sata miljoonaa kuulijaa ja katsojaa 24 tuntia vuorokaudessa kaikkialla maailmassa. Venäjän johdon kyky välittää omat viestinsä maailmalle on ylivertainen aivan siitä riippumatta, ovatko sen viestit totta vai tarua. Juuri siksi ei meillä pitäisi uutistapahtumia tarjoilla Kremlin propagandistien luoma kärki edellä.

Suomessa vallitsee täysi yksimielisyys siitä, että demokraattisella järjestelmällä on oikeus puolustaa itseään sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan.

Sen sijaan arkaillaan, kun kysytään, miten sananvapautta ja sen ihanteita voisi puolustaa mahdollisia väärinkäytöksiä ja väärinkäyttäjiä vastaan. Onko todella niin, että mitkä tahansa toimet väärinkäytön rajoittamiseksi kääntyvät lopulta sananvapautta itseään ja omia ihanteitamme vastaan? Valheita paljastamalla ja totuuteen vetoamalla pääsee kyllä pitkälle, mutta pääseekö niillä maaliin?

Joulukuussa 1934 Leningradissa murhattiin alueen puoluejohtaja Sergei Kirov. Huhu siitä, että Stalin oli näin raivannut tieltään pidetyn kilpailijan, syntyi heti. Stalin itse lähti Leningradiin johtamaan murhatutkimuksia. Syyllinen ja hänen apurinsa löytyivät nopeasti ja teloitettiin pian – samoin kuin kaikki murhaajan sukulaiset ja muut läheiset. Murhasta tuli verisen terrorin lähtölaukaus.

Venäjällä on Putinin aikana murhattu toistakymmentä hänen arvostelijaansa. Yleensä ei murhien taustoja ole kyetty uskottavasti selvittämään – aina ei ole löytynyt murhaajiakaan. Mutta koskaan aikaisemmin ei Putin itse ole ryhtynyt murhatutkimuksia johtamaan.

Meidän päiviimme asti eläneistä huhuista ja salaliittoteorioista huolimatta kukaan ei ole koskaan kyennyt esittämään uskottavia todisteita siitä, että käsky Kirovin murhaan olisi lähtenyt Kremlistä. Pian selviää, kykeneekö Putin samaan kuin Stalin.

Avaa artikkelin PDF