perjantaivieras Pekka Himasenpuolustukseksi

Varmuuden vuosi sanon heti kärkeen, että tapa, jolla Pekka Himasen kestävän kasvun malli -työryhmälle junailtiin rahoitus, oli väärä. Moni ajatuspaja tai akateeminen tutkimusryhmä olisi pystynyt tuottamaan samantasoisen raportin vähemmin kustannuksin. Mutta tästä tilaushistoriasta huolimatta suomalaisten pitäisi pystyä arvioimaan Himasen ryhmän tuotosta asiallisesti, sisällöistä lähtien ja työn luonne ymmärtäen.

Uskallan kirjoittaa nuo rivit saatuani olla mukana niin sanotun Niiniluodon filosofiryhmän työssä, joka alkoi Esko Ahon (kesk.) toimeksiannosta ja tuotti lopulta viisi kirjaa, valtion kannalta ilmaiseksi ja valistuneimpien kansalaispiirien iloksi. Kirjat ovat komea kansalaiskeskustelun sarja, mutta se ei osoittautunut bestselleriksi.

Kun Pekka Himasta lyödään julkisuudessa, todellisena kohteena on pääministeri Jyrki Katainen (kok.). Pientä rajaa tässäkin. Riittäisi, että Katainen vastaa luomastaan kuntasotkusta. Se on paljon isompi asia.

Yleensäkin median luomat ajojahdit perustuvat moraaliseen närkästykseen, asioiden tahalliseen yksinkertaistamiseen ja johtopäätösten ylilyöntiin. Totta kai jokaisella hallituksella on oikeus käyttää valtioneuvoston kanslian mahdollisuutta tilata riippumattomia, tulevaisuutta käsitteleviä puheenvuoroja.

Muuan Himasen uusinta työtä koskeva väite on, ettei se ole tiedettä. Ei se olekaan, mutta kyllä se pamfletteja perustelevampi tutkimusyhteenveto on.

Pitää ymmärtää, ettei ”Kestävän kasvun malli Suomelle” ole aihe, jota voisi käsitellä hypoteesien testaus -menetelmällä. Aihe on jo itsessään lähes mahdoton ratkaista. Sitä voi käsitellä filosofisesti ja vertailevasti reaalimaailmaan ankkuroiden. Kestävän kasvun malli Suomelle on asia, jota jokaisen poliittisen liikkeen ja kansanedustajan tulisi koko ajan työstää.

Himasta on myös opetettu, ettei hän viittaa lähteisiinsä riittävän tarkasti. Ei tietenkään viittaa, koska aihe on niin suuri, että tarkka viittausaparaatti olisi järjetön. Filosofisessa kirjallisuudessa on sellainenkin käypä kanta, että riittää, kun itsenäisestä työstä käy ilmi käytetty kirjallisuus. Muutoin tekijä saa osoittaa käsittelytavassaan, hallitseeko hän kentän, jolla liikkuu.

Filosofiassa ei ole kyse saivartelusta vaan kokonaisuuksista ja yhteyksien osoittamisesta. Tutkimus onnistuu, jos se saa lukijan ymmärtämään asiat paremmin kuin ennen lukemista. Tässä Himanen mielestäni onnistuu.

Kolmas väite keskustelussa on, ettei Himanen ole tuonut esiin mitään uutta. Tämäkin on vähän niin ja näin. Moni meistä tajuaa yhteiskunnan kehittämisen perusehdoksi niin sanotun kultaisen säännön. Eli: kohtele toista niin kuin haluat itseäsi kohdeltavan. Tämän asian tarkka sanominen on muuan Himasen ansioita. Tai jos suurilla nimillä puhutaan, ilman Amartya Seniä tai John Rawlsia näistä asioista on hankala puhua. Kyse on yhteiskuntasopimuksesta.

Himanen pitää yhtenä suomalaisten ongelmana kielteisyyttä. Hänen raporttinsa saama vastaanotto todistaa teesin oikeaksi. Kun päätekijää ja tekstiä on viikko mediassa pilkattu, yleensä tekstiä lukematta, se voidaankin unohtaa. Kilvan kohti seuraavaa kohua.

Media on velvollisuutensa tiedonvälittäjänä hoitanut. Jopa valtakunnan vastuullisimmat mediat sortuvat osaksi tuota kielteisyyttä. Jytkypuhe pääsee otsikoihin, järkipuhe jää aikakauslehtiin. Ja siinä välissä netti joukkoistaa yhteisen tyhmyyden.

Avaa artikkelin PDF