Minnesota-hoito luotsaa alkoholisteja pysyvään raittiuteen
Minnesota-hoidossa ei pelätä toisen ihmisen läheisyyttä. Mirva Åttman halaa vieraan tervetulleeksi. Esko Keski-Vähälä Kuva: Viestilehtien arkistoLAPUA
Vastaanotto on välitön heti ovella. Moni halaa ventovierasta, kertoo avoimesti nimensä ja sen, että on alkoholisti. Täällä ei enää hävetä ja paeta totuutta.
”Rakastava ilmapiiri tuntui heti, kun itse tulin aikanani tänne hoitoon. Ensin oli pelko, mutta se karisi hyvin äkkiä pois”, Suomen ainoan Minnesota-hoitoyksikön kokkina työskentelevä Mirva Åttman kertoo.
”Oli niin helpottava tunne, kun ongelman myönsi itsellensä. Ilman tätä paikkaa tuskin olisin elävien kirjoissa.”
Kokonaisvaltaisen Minnesota-hoidon seurantatulokset ovat hämmästyttäviä.
”Hoidon on aloittanut reilu 2 400 ja loppuun asti sen on käynyt noin 2000. Läpikäyneistä on raittiina yli 90 prosenttia”, kertoo toimitusjohtaja ja päihdeterapeutti Olli Alho.
Poikkeuksellista on sekin, että hoitoon hakeudutaan yleensä suoraan työelämästä ja sinne palataan myös takaisin.
Ammattien kirjo ulottuu johtajista duunareihin ja lääkäreistä maanviljelijöihin.
”Olemme aivan tavallisista elämänympyröistä lähteneitä ihmisiä, joilla on vielä jotain menetettävää.”
Täällä puhutaan suoraan potilaista, ei sievistellen asiakkaista. Alkoholismissa kyse ei ole luonteen heikkoudesta tai sosiaalisesta ongelmasta, vaan geenipohjaisesta sairaudesta.
”Alkoholismi on alkuperäinen, krooninen ja hoitamattomana ennenaikaiseen kuolemaan johtava sairaus. Tämän määritelmän Amerikan lääkäriliitto on antanut jo vuonna 1956”, Alho painottaa.
”Kun sairaus puhkeaa, omalla tahdollani ei ole enää merkitystä.”
Tieto helpottaa toipumista. Alkoholisti ei ole vastuussa sairastumisestaan, mutta toipumisestaan kylläkin.
Sairauden kuvaan kuuluu kieltäminen, joka vaikeuttaa hoitoon hakeutumista.
”Kieltäminen on raskain osa tätä sairautta, ennen kuin potilas hyväksyy sen, että hänen on haettava ja otettava apua vastaan”, Alho tietää omasta kokemuksesta.
”Pitää olla oma halu, täältä saa sitten ne kalut hoitoon”, Åttman vahvistaa.
Useimmilla kestää vuosikausia ennen kuin kamelin selkä katkeaa. Ratista kärähtäminen oli käänteentekevä hetki Alholle, joka ei ollut ikinä hyväksynyt juovuksissa ajamista.
”Voi sanoa, että rattijuopumus pelasti minut. Samalla meni myös työ. Vasta sen jälkeen olin valmis myöntämään, että tarvitsen apua”, yli kymmenen vuotta sitten raitistunut mies kertaa.
”Olin todistanut vuosikaudet itselleni, etten voi olla alkoholisti, koska käyn töissä. Löysin aina niitä, jotka olivat pahempia kuin minä.”
Kieltäminen ja salailu eivät mene läpi ”Minnessä”, jonka kaikki työntekijät ovat toipuneita alkoholisteja tai heidän läheisiään.
”Olemme itse käyneet tämän hoidon läpi ja sen jälkeen kouluttautuneet työntekijöiksi. Tärkein edellytys on omakohtainen kokemus ja toipuminen.”
Koskaan ei kysytä, miten paljon tai kuinka usein juo.
”Se ei ole merkityksellistä, vaan se, millä tavoin juo, kuinka alkoholi ohjaa käytöstä ja miten paljon se on mielessä. Viina on mielessä silloinkin, kun ajattelee, että ”nyt en juo”.”
Masennus on usein ensimmäinen merkki. Jos alkoholin käyttö aiheuttaa enemmän surua kuin iloa, puhutaan jo alkoholismista.
”Hälytyskellojen pitäisi soida silloin kun joku sanoo tai alkaa itse miettimään, että onkohan juomiseni ok.”
Alkoholistista ei tule kohtuukäyttäjää, joten tavoitteena on aina täysraittius. Lääkkeetön hoito tapahtuu todellisuusterapiaksi kutsutun keskustelun ja tunteiden käsittelyn voimalla.
”Se on puhumista, puhumista ja puhumista kahdeksan tuntia päivässä.”
Se käy täydestä työstä, kun mielen pohjalle unohdetut tapahtumat ja teot näkevät päivänvalon.
”Kaikista vaikeinta oli, kun ei ollut ikinä oppinut puhumaan asioistaan ja yhtäkkiä pitikin puhua isolle porukalle. Siinä meni aikansa, mutta kyllä senkin täällä oppi”, Åttman kuvailee.
Häpeä, ahdistus ja muut negatiiviset tunteet myllertävät alkoholistin mielessä.
”Se, että nuo tunteet on käsitelty, on raittiuden edellytys”, Alho korostaa.
Läheiset ovat erottamaton osa hoitoa. Läheisviikonlopun aikana he saavat kertoa potilaalle, miltä tämän kanssa on tuntunut elää.
”Se on kaikille järisyttävä kokemus, joka viimeistään avaa puhumattomuuden.”
HENNA VAINIO
Olemme aivan tavallisista
elämänympyröistä lähteneitä ihmisiä, joilla on vielä jotain menetettävää.«
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
