KALAJUTTU Merisavun alla, osa 2

”Onko sinun taas pakko”, sanoo äiti, kun näkee isällä viinapullon. Katselen mökin ikkunasta, kuinka isä lähtee soutamaan kohti murtajaa. Sen ei tarvitse vilkuilla olan yli, vene vie oikeaan suuntaan.

Kanto-Jaako toi kalansaaliinsa Iijokivartta ylös lohikellareille, joita oli kolme: Tervon kellari Iin siltojen lähellä Kruununsaarta vastapäätä, Liedeksen kellari kirkon rannassa ja Kurttilan kellari Ellalan törmällä. Enää niitä ei ole ainuttakaan. Eikä kunnollista kalaa tahdo saada, jos ei itse pyydä tai osta suoraan kalastajalta. Ennen kellarilta sai tuoretta kalaa joka päivä. Nyt vakuumiin pakattu norjalainen kassilohi haisee ja joutaa usein suoraan roskiin.

Lapsena kalakellari oli ihmeellinen paikka. Kun rupesimme poikien kanssa pyytämään mateita maaliskuussa Kestilän möljän kohdalta Simakan ja Leppisaaren paikkeilta, haimme syötit Kurttilan kellarilta. Nahkiaisilla mateita sai parhaiten. Kellarilta ostettiin myös maivoja ja lohen ruotoja, joista tuli hyvä keitto. Kun laitoin tyttäreni myöhemmin hakemaan kaupasta lohen ruotoja, hänelle naurettiin.

Ihmettelimme, miten Jaako aina pääsi mökilleen, kun se joskus löydettiin moottoriveneensä pohjalta sammuneena. Isä sanoi, että Jaakolla oli viisas vene. Ellalannivan voimakkaasta koskesta ei moni äkkinäinen seilannut selvänäkään. Eikä meidän salmeenkaan osannut, jos ei tiennyt, kuinka kauas kiviriutta ulottui Ronttia kohti. Ja vielä piti aavistaa se iso kivi keskellä jokea ja Karhun rantaan uponnut proomu.

60-luvun alkupuolella melkein kaikilla oli keskimoottorivene. Isän moottoriveneen ja kokuveneen oli tehnyt Kinnu-Petteri, jonka verstas oli kirkon rannassa aivan Liedeksen kalakellarin vieressä. Kumpaakaan rakennusta ei enää ole.

Verstaan paikalla on valkoinen kirjasto tukkimassa perinteisen jokinäkymän, ja kalakellarin tilalla on seurakuntakeskus ajamassa samaa asiaa. Kinnu-Petterin tekemät veneet olivat ensiluokkaisia, eikä niitä saanut väkisinkään kaadetuksi.

Jos aikoo ostaa tuoretta kalaa, sitä pitää mennä hakemaan Iijoen pohjoispuolelle nelostien varren kalakauppaan. Siinä oli ennen savipaja. Nyt turistit saavat lohifileensä ja nahkiaisensa mukaan yhtä nopeasti kuin ennen savesta poltetut kukkopillit.

Kirkonkylässä ei tarvitse poiketa enää edes vanhaa haminaa ihailemassa. Sekin tosin näyttää paremmalta Iin silloilta katsottuna kuin paikan päältä.

Koko Iissä ei ole enää näkyvissä merkkejä entisestä kalastuskulttuurista tai uitosta. Juho Vesaisen patsas tähyilee kirkkorannan yli, mutta näkymä on estetty. Rannassa ei enää korjata keväisin veneitä. Entinen telakka-alue on jäänyt asfaltin alle.

Alempana kirjaston alueella uittopatsas kuvaa menneitä työn sankareita. Ylempänä on Raasakan voimalaitos, joka lopullisesti torppasi kalojen nousun Iijoen yläjuoksulle.

Kunnanlääkäri ja apteekkari ajelivat vanerisella pikaliipparilla. Oli niitä muutamalla muullakin. Ne tunsi äänestä ja siitä, miten keula nousi plaaniin. Kunnanlääkäri piti vauhdista ja siihen kelpasi auto tai vene. Kerran se törmäsi Karhun edustalla pölliin niin, että perämoottori irtosi ja putosi jokeen. Isä kävi naaraamassa sen ylös.

Pikaliippareilla kaahaavat olivat yleensä virvelimiehiä. Sellaisilla veneillä ei olisi uskaltanut Karhunlettoa edemmäs. Leton karikoilta ja Kutin edustalta tosin sai hyvin uistimella siikaa, taimenta ja lohta.

Joskus illalla, kun sääsket inisivät ja kesämökin tuvasta kuului vaimeaa puheensorinaa, kantautui saaren takaa tuttu moottorin puksutus: Kanto-Jaakon Albin tai isän Wickström. Siihen oli turvallista nukahtaa.

Kun Kanto-Jaako kuoli, vaajat katosivat taivaanrannasta ja rysävärkit kuivuivat ja hapertuivat rannalla. Keskimoottoriveneetkin hävisivät. Isä rupesi pyytämään siikaa Kutin takaa avomereltä. Isän kalakaverit luovuttivat yksi kerrallaan, mutta isä jatkoi sinnikkäästi. Iän myötä pyyntimatka lyheni Kutin vesille. Kun muutimme kirkolle, keskimoottorivene vaihtui lasikuituveneeseen ja kalan suolaaminen pakastearkkuun. (Jatkuu)

KIMMO LAITINEN

Kurikka

Avaa artikkelin PDF