Lotan tarina juhlistaa äitienpäivää
Lauri Salminen Anja Moisio (vas.) hävitti kuuliaisesti neljä lottapukua, kun järjestö lakkautettiin. Liisa Kinnunen nosti rohkeasti kielletyt kirjat kodin kunniapaikalle. Kuva: Viestilehtien arkistoTUUSULA (MT)
Viitasaarelainen Anja Moisio lähti rintamalle 17-vuotiaana. Kurssit oli käyty ja lottalupaus annettu Saarijärven kirkossa.
Ensimmäinen kutsu vei Suomussalmen Juntusrannan kanttiiniin. Kesäksi piti tulla kotiin maataloustöihin.
Seuraavina jatkosodan talvina vuorossa olivat Kemijärvi, jälleen Suomussalmi ja viimeisenä Syväri.
”En ymmärtänyt pelätä, vaikka tykit ampuivat joskus kanttiinin yli ja minunkin viereltäni meni konekiväärisuihku.”
Raskaimmat muistot ovat kenttäsairaalasta, jossa nuori muonituslotta tuurasi muutaman viikon. ”Minun ikäiseni miehet huusivat äitiä, ja lauta-arkkuja tehtiin koko ajan sairaalan takana.”
Pula ruuasta oli pahinta Kemijärvellä, jossa tehtiin rautatietä kohti Sallaa. Nuoren lotan mieleen ovat jääneet jäätyneet lantut ja ruisjauhot padan pohjalla.
”Ihminen rokotettiin silloin niin suurella neulalla, että siviilissä saa tulla aika paljon pahaa ennen kuin minä hätkähdän”, 88-vuotias Moisio sanoo.
Pihtiputaalla syntynyt Liisa Kinnunen osallistui ilmavalvontaan kotirintamalla jo 14-vuotiaana, kun talvisota syttyi.
”Se oli ensimmäinen komennukseni, kun asuin lähellä kirkkoa ja suojeluskunnan taloa. Sivukyliltä ei niitä aikuisia lottia niin sukkelaan saatu, kun ilmavalvonta oli määrätty aloitettavaksi.”
Enimmäkseen Kinnunen toimi talvisodan aikaan aputyttönä suojeluskuntatalolla. Jatkosodan alussa hän otti täyden vastuun ilmavalvontavuoroista kirkon torniin rakennetussa vartiopaikassa.
”Meitä oli vuorossa aina kaksi kerrallaan. Talvella saatiin omien vaatteiden päälle metsäyhtiöiden susiturkkeja, jotka eivät päästäneet tuulta eikä pakkasta läpi.”
Kiikarin takana piti olla tarkkana. ”Ei saanut tehdä käsitöitä eikä ollut lupa istuakaan.”
Mitään liian raskasta tai pelottavaa ei tornilotan kohdalle sattunut.
”Murheellisinta oli, kun sankarihautajaisia oli niin paljon. Siihen ei tottunut, aina sattui”, 86-vuotias Kinnunen muistelee.
Lottajärjestön lakkauttamisesta on pian seitsemän vuosikymmentä. Kokemus oli raskas 1920-luvulla syntyneille naisille, jotka pikkulotista alkaen kasvoivat maanpuolustushenkeen.
”Tuntui ihan hirveältä, kun se vapaaehtoinen maanpuolustustyö oli ollut koko elämän sisältö. Oli kuin meiltä olisi revitty kaikki”, Kinnunen muistelee.
Lottapuvut ja -merkit piti hävittää, ja niin Anja Moisio tunnollisesti tekikin. Liisa Kinnunen kapinoi.
”Kaikki kielletyt kirjat nostin oikein juhlahyllylle. Lottapuku hävisi sen takia kun tein siitä lapselle housut.”
Nyt lottaneuloja ja ansioristejä voidaan taas kantaa avoimesti ja arvokkaasti. Käänne tapahtui 21 vuotta sitten, kun valtiovalta antoi virallisen tunnustuksen lotille.
Syvärannan Lottamuseon näyttely alkaa viime vuosisadan alusta, kun naiset alkoivat aktiivisesti vastustaa venäläistämistoimia.
Kierros päättyy valokuvien muodostamaan kunniaseinään, josta moni lotta saattaa vielä korkeasta iästä huolimatta löytää itsensä.
Rintamalotan arki oli kaukana nykyajan kylpyhuonekulttuurista. Valokuvia katsellessa voi vain ihmetellä, miten virkatuilla kuukautissidesuojilla tultiin pesuvati- ja telttasaunaoloissa toimeen.
Pelleilläkin jaksettiin vaikka juoksuhaudan pohjalla, kun siihen tuli tilaisuus. Valokuvaan on ikuistettu muun muassa suomenruotsalaisten lottien bändi kitaroineen.
Näyttely kertoo myös Lotta Svärd -järjestön arvomaailmasta ja sen avartumisesta etenkin sotavuosina.
Aktiivisten naisten historia ei päättynyt sotaan. Samat vahvat lotat alkoivat pyörittää työmaaruokailua, toimia martoissa ja monissa muissa naisjärjestöissä.
Harva kenties muistaa, että lotat vastasivat ruokailusta myös vuoden 1952 olympialaisissa.
TARJA HALLA
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
