Koulupäiväkirja Virikkeet
He ovat nyt kesälaitumilla, pois hallinnollisesta pakkokasvatuksesta, siellä missä on kasvatuksen peruspaikka, koti. Siis koululapset. Monille tulee tänä alkukesän aikana mieleen, mitä me teimme kesällä, kun kevätjuhla oli ohi.
Ohjasin kaksitoista vuotta vaimoni kanssa Joutsenon Taidekesän luovan kirjoittamisen kurssit. Suosittelen tuota tasokasta taiteen opetuksen poikkitaiteellista opistoa kaikille kesäharrastajille niin kirjoittamisesta, musiikista kuin kuvataiteesta ja askartelusta kiinnostuneille.
Eräs muisteluharjoitus oli tämä: majat, piilo- ja leikkipaikat. Se olikin mainio kirjoitustyö, joka osoitti, että kyllä lapsi löytää paikat, oli sitten kaupungissa tai maaseudulla. Kaupungissa piti välttää kerrostalojen vakseja, maaseudulla työtään tekeviä vanhempia.
Noiden lapsuusmuisteluiden johtavaksi teemaksi tuli se, että lapsi kaipaa omaa rauhaa ja oman tilan, joskus jopa hiljaisuuden.
Muistan omasta lapsuudestani, että meille se oli meidän saari vajaan kilometrin päässä kotirannasta. Ei sinne paljon evästä tarvinnut päiväksi, tuoretta rieskaa, maitopullot ja äidin kuopasta hakemia viimeisiä vanhoja perunoita onkiahvenia varten. Vesi saatiin Saimaasta, ja tietysti mukana oli isän sotilaspakki sen keittämistä varten.
Se oma rauha oli taivaallista – varsinkin, kun saimme uuden puuveneen. Edes sen kunnollista tervankuivumista ei maltettu odottaa. Päinvastoin, kun terva tarttui paljaaseen jalkapohjaan, oli parempi kävellä helteisellä rantahiekalla.
Saari oli meidän omaa maailmaa. Sieltä näki, jos joku harva liikkui lähellä. Leikit voi löytää itse tai olla vain.
Saaripäivän jälkeen uni maistui kesäpimeässä aitassa, jonne aamulla kantautuivat työn äänet pihasta ja vainioilta. Tervakin oli mukavasti kuivunut jalkapohjiin, niissä oli kuin kaksi nahkaa. Tosin ihoa tulisteli, kun se oli palanut kokopäiväisestä uinnista ja onkimisesta.
Tämän päivän huoli on, saako lapsi tarpeeksi virikkeitä.
Erään maamme arvotetuimman lapsi- ja nuorisopsykiatrin, Jari Sinkkosen, mielestä koti on lapsen paras paikka ensimmäisten elinvuosien aikana, ehkä myöhemminkin. Onkin hämmästyttävää, miten kevein vedoin tämä torjutaan. Työmarkkinajärjestöt sekä opettaja- ja varhaiskasvatuksen edunvalvojat sanovat, että lapset eivät saa tarpeeksi virikkeitä kotona. Siksi heidät pitää kuskata laitoksiin.
Näin lapsen virikkeet hoidetaan vanhempien ehdoilla. Kun vanhemmille ensisijainen kiinnostus on oma työ ja sen päälle omat loma-ajan harrastukset, lapset joutuvat tottumaan virikkeisiin vanhempiensa ehdoilla. Usein ne ovat lapsille sopimattomia, pakkoleikkimistä.
Elämämme on käynyt niin hektiseksi, että nyt pitäisikin katsoa, miten virikkeet voitaisiin välttää. Muistan opettajavuosiltani, että kyselin silloin tällöin oppilailtani, mikä oli kivointa päiväkodissa. Eräs poika sanoi, että se, kun kaverin kanssa karkasimme aidan yli omaan kotiin. Virikkeiden vastavoima kun näet on oma rauha. Mutta miten lapsi sen nykyaikana saa?
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
