Kaivattu kotimainen huippuravuri Massimo Hoist on kolmen sukupolven silmäterä
Juttu on ensimmäisen kerran julkaistu MT Hevosten helmikuussa ilmestyneessä vuosikuvastossa.
Kun Veera Hakkarainen oli pikkutyttö, hän sai isältään Jukka Hakkaraiselta yhden tärkeän neuvon.
Älä rakastu ukin hevosiin.
Isä halusi suojella tytärtään särkyneeltä sydämeltä.
Mutta miten voisi olla rakastumatta eläimiin, joita on hoitanut suunnilleen siitä asti kun on osannut kävellä?
”Meillä on sellaisia valokuvia, joissa Veera on noin kaksivuotias ja Boss Is Back on tuolla nurkkakarsinassa, naru vaan oven edessä. Veera kävi viemässä sille heinätukkoja. Hevosen pää oli yhtä iso kuin tyttö”, Jukka Hakkarainen kertoo.
Tytär yritti noudattaa neuvoa, vaikka vaikeaa oli. Eikä se täysin onnistunut.
Onneksi ukki rakastui samaan hevoseen.
Hakkaraisen–Korhosen tilalle ajaessa mieleen pyrkii sanonta sateenkaaresta ja aarteesta.
Jyväskylästä Kuopioon päin ajettaessa käännytään vilkkaalta vitostieltä noin 20 kilometriä ennen Kuopiota pienelle metsätielle. Kun on ajettu hiekkatietä kolmisen kilometriä ja usko on jo meinannut loppua, käännytään pienemmälle, ikään kuin pihatielle.
Onpa kadulla mittaa, laulaisi Kolmannen Naisen solisti Pauli Hanhiniemi.
Ajetaan puoli kilometriä kirjaimellisesti keskellä metsää, kunnes edessä näkyy valtava aukea. Päärakennus, muita piharakennuksia, talli, koneita, autoja, hevoskärryjä...
Kaikkea ympäröi oma harjoitusrata.
Tällaisiin paikkoihin sateenkaaret varmaankin päättyvät. Ainakin hevosihmisten unissa.
Onhan noita. Tarinoita.
Ja hevosia. Ja hevostarinoita.
Heikki Korhosen, 78, elämästä ja hevosmiehen urasta voisi kirjoittaa kirjan. Niin paljon tarinoita putoilee parin tunnin haastattelun aikana.
Yritetään tiivistää.
Vuonna 1982 Korhonen perusti nosturiliikkeen Kuopioon.
”Siitä lähtien on myllätty. Välillä oli 50 ukkoa töissä ja pyöritettiin isoa elementtiä”, Korhonen kertoo.
Kauppaakin on tehty.
”Monta nosturikauppaa ja yrityskauppaa olen tehnyt. Kun Uimaharjua tehtiin, olimme Kalervo Niemisen kanssa Puijonsarvessa ja Kalervo sanoi, että tässä olisi joku nosturiliike ostettava. Sanoin, että minulla on, ei muuta kuin kaupantekoon. Minulla oli silloin yksitoista nosturia”, Korhonen kertoo.
Hän on ollut perustamassa Nostokonepalvelua ja Katenostin oy:tä, ostanut ja myynyt kiinteistöjä...
”On ollut sellaisia nostureita, jotka ovat olleet mukana kolmessa yrityskaupassa”, Korhonen kertoo.
”Nosturiautossa on se hyvä puoli verrattuna vaikka kuorma-autoon, että kun kuormurilla ajaa kymmenen vuotta, siitä ei ole kuin luuranko jäljellä. Mutta meillä on vieläkin pihanosturina vuoden 1988 Tadano.”
Mutta hevosistahan tässä piti puhua. Tai siis kirjoittaa.
Kun tallilla ollaan, vähän koiristakin. Tallin hevostenhoitajan Henna Soinisen kääpiöpinseri tulee tervehtimään valokuvaajaa, joka huomaa tämän kaulapantaan kiinnitetyn paikannuslaitteen.
”Minullakin on hirvikoirilla tuollaiset navigointilaitteet, että näkee, missä ne menee”, Korhonen sanoo.
Hän on aktiivinen metsästäjä ja metsästysseuran toimija.
Nostureista piti mainita siksi, että nosturiyrittäjänä Korhonen on omaisuutensa tehnyt.
Se omaisuus on sittemmin koitunut Suomen raviurheilun iloksi.
Vaikka aiemmin Korhonen hevosia käsitteli kuin nostureita.
”Ukkini Hannes Okkolan ja enoni Veikko Okkolan kanssa tuli touhuttua hevosten parissa pikkupojasta asti. Kävin aina enon luona, ja kun tämä lähti ajamaan Tellalla lenkkiä, hän ajoi kotipaikkani kautta”, Korhonen kertoo.
”Joskus poikasena, kun ei ollut kunnon kuljetusvehkeitä, Veikko oli tehnyt traktorin matalaan peräkärryyn kuljetuskopin, ja minä kolmevitosella Fergulla kuskasin hevosta”, Korhonen muistaa.
Raviurheilun historiaa tunteville edellä olevat nimet kertovat, millaisesta hevossuvusta Heikki Korhonen on lähtöisin. Tella on vuosien 1970, 1971 ja 1972 ravikuningatar. Hannes oli hevosen omistaja, Veikko valmentaja. Veikko oli muutoinkin tunnettu ja menestynyt raviurheilija.
”Kotonakin on ollut hevosia. Isäukko ajoi niillä rahtia ja teki metsätöitä. Serkkupoikien kanssa ratsastettiin niin, että pidettiin hevosen harjasta kiinni. Kerran putosin kalliolle ja aukesi koko kallo”, Heikki Korhonen muistelee.
Kotitilan viimeisen hevosen tarina kertoo, että jo poikasesta asti hevosilla on ollut tärkeä paikka Korhosen sydämessä.
”Olin 12- tai 13-vuotias. Teurasauto tuli hakemaan Viekku-Poika nimistä hevosta. Minusta se ei ollut kiva homma. Hevonen oli laitumella, ja lihakunnan äijä laittoi minut hakemaan hevosta. Sanoin, että minäpä lähden hakemaan. Kävelinkin hevosen ohi metsään ja katselin sieltä. Kauan ne odottivat, mutta lopulta hakivat hevosen itse. Minä en halunnut sitä teurasautoon viedä.”
Tyttären mielihalusta se alkoi.
Elettiin 1980-luvun alkuvuosia.
”Riina oli täyttämässä 12 tai 13 kun hän sanoi, että hänen pitää saada ratsu. Kysyin, että miten. Syntymäpäivälahjaksi, Riina vastasi”, Korhonen kertoo.
”Sanoin, että kun täytät 15 ja pääset ajamaan mopolla ja itse hoitamaan hevosta, katsotaan sitten. Minulla on tässä vähän matkan päässä kotipaikka, jota velipoika hoiti. Olisiko ollut puoli vuotta ennen kuin Riina täytti 15, kun hän oli katsonut hevosenkin valmiiksi. Ja sai sen lahjaksi.”
Heikki ei niin ratsuista välittänyt.
”Halusin sitä raviurheilupuolta, kun olin enon kanssa ajanut ja oli kierretty raveja. Sitten tuli vaihdettua se Riinan ratsu. Soitin Kataisen Tapiolle Siilinjärvelle yhdestä hevosesta, että vaihdetaanko ravihevoseen se ratsu. Jostain tonnista teimme vaihtokaupan, ratsu lähti ja Riinalle tuli ravihevonen.”
Sitten sattui hullu juttu.
”Meni noin viikko, kun näin Tapsaa ja kysyin, miten ratsun kanssa on lähtenyt sujumaan. Tapsa sanoi, että parin päivän päästä hevonen piti vetää karsinasta pois traktorilla: se oli kuollut”, Korhonen muistelee.
”Ehdotin, että perutaan se kauppa. Mutta Tapsa sanoi että ei ei; se tuo vaan onnea hevoskauppiaalle, kun hevonen kuolee talliin! Minä totesin, että tuo on kyllä minulle ihan uutta.”
Korhosten talliin tulleen hevosen kanssa sujui paremmin.
”Amadeo se oli nimeltään. Se oli meidän ensimmäinen ravihevosemme. Ajoin sillä kortin ja ensimmäisen kerran kilpaa.”
Tämä suuri päivä koitti Joensuussa 16. heinäkuuta 1986.
”Vaimo vielä pelasi sitä totoon – ja sai isomman tilin kuin minä ykköspalkintona. Voitin sen lähdön!”
Hippoksen tietokanta kertoo, että voittosumma on ollut 1600 markkaa ja voittajakerroin 28,8. Voittoaika 2120 metrin tasoitusajossa oli 23,7.
Se jäi tuolloin 5-vuotiaan Amadeon kolmanneksi ja viimeiseksi voitoksi ja volttiennätykseksi. Veikko Okkola ajoi Amadeolla vielä kaksi starttia, joissa molemmissa se laukkasi. Sen jälkeen hevonen siirtyi seuraavalle omistajalle.
Pian Korhosen hevossilmä löysi pykälää paremman hevosen. Se oli Allan Korvelta ostettu tamma Cheddite.
”Kerran kun lähdimme lomalle Kanarialle, ilmoitin hevosen Vermoon ja kävin ajamassa startin. Kumpikaan, minä tai hevonen, ei oltu koskaan ennen oltu auton takana. Meillä oli kakkosrata, ja sehän lähti kuin tykin suusta. Minä siinä keulassa ajaa turruttelin”, Korhonen kertoo.
”Korven Pekka huusi takaa jostain 50 metrin päästä, että oota, oota. Minä siihen, että siinähän se selkä on, aja kiinni; en voi hirveästi vetääkään. Kun päästin maalisuoran alussa irti, voitin 20 metrillä.”
Voittomarginaali saattaa olla jopa vähätelty. Cheddite voiti 2600 metrin lähdön ajalla 20,7, ja toisena maaliin tuli Rainer Norrilan ohjastama Glenda Major kilometriajalla 21,5.
”Siltä reissulta hevonen jäi lomamme ajaksi Korven Pekan talliin ja se ilmoitettiin taas viikon päähän Vermoon. Pekka ajoi sillä lähtölaukan ja tuumasi, että sinun jäljiltäsi näillä ei pärjää kukaan”, Korhonen nauraa.
Nämä tapahtumat sijoittuvat helmi-maaliskuun vaihteeseen 1987. Saman vuoden aikana Korhonen ajoi Chedditellä vielä viisi voittoa ja kaikkiaan seitsemän. Vuonna 1988 valjakko Cheddite–Korhonen starttasi neljästi. Ensimmäinen kilpailu päättyi voittoon, kolme seuraavaa laukkaan.
Chedditen kilpailu-ura päättyi 6-vuotiaana toukokuussa 1988.
”Kumpaan suuntaan lähdet?” kuvaaja huutaa.
”Kumpaan suuntaan haluat”, valmentaja Jukka Hakkarainen vastaa rattailta.
”On se monta kertaa lähtenyt tuota rinnettä ylös sen jälkeen kun 1,5-vuotiaana tänne tuli”, Heikki Korhonen kommentoi.
”Mutta hyppääpä kyytiin. Voidaan ajaa rata ympäri niin näet, millainen paikka tämä on”, hän jatkaa.
Nelivetoisella Mercedes Benzin sähkömaasturilla matka taittuu hieman liejuisellakin hiekkatiellä jouhevasti.
”Tämä rata on 1,2 kilometriä. Kun lähdetään tuonnepäin, siinä on meidän metsää. Se menee moottoritien taakse, 1,8 kilometriä. Ja tuossa välikössä, missä tuo koivu häämöttää, siitä lähtee 900 metrin hiittisuora ja metsälenkki. 4,5 kilometriä tulee matkaa, kun sen kerran kiertää”, Korhonen esittelee.
Mitoista käy selväksi, että näitä meidän metsiä ja maita riittää.
”Metsäpalsta on 80 hehtaaria. Kokonaisuus ei kauas sadasta hehtaarista jää tilan kanssa.”
”Kaiken olen rakentanut. Ostin paikan yhdeltä hevosmieheltä pakkohuutokaupassa 1990-luvun alkupuolella”, Korhonen kertoo.
Koska aihe on hieman arka, sovitaan, että nimiä tai sen tarkempia yksityiskohtia ei paineta lehteen.
”Jaaha, se tulee uudestaan. Mennäänpä pois edestä.”
”Kyllä menee kevyesti, vaikka juoksi viime viikonloppuna Porissa niin lujaa. Jännä, miten lunki jätkä se on. Ei yhtään painele naruille, vaan menee sen verran kuin kuski sanoo. Jännä ajettava, ihan kuin automaattivaihteinen”, Korhonen sanoo.
1990-luvun puolivälin tienoilla hevoshommat alkoivat ”vähän isommin”.
”Yhdellä, kahdella, kolmella hevosella. Riina oli tässä ja nuorempikin tytär Hanna oli mukana hevoshommassa koulun ohella”, Korhonen kertoo.
Syksyllä 1994 Korhonen koki hevosmiesuransa siihen asti suurimman tunne-elämyksen.
Boss Is Back oli jo nelivuotiskaudellaan 1993 väläytellyt potentiaaliaan, kun kuudestatoista startista tuli seitsemän voittoa ja palkintorahoja lähes 250 000 markkaa.
Seuraava vuosi oli oriin paras. Se huipentui lokakuun lopussa Jorma Kontion ohjastamaan viisivuotiaiden Euroopan mestaruuteen Saksassa.
”Ostin Boss Is Backin Korven Pekalta. Se juoksi kurvit tosi kovaa; se oli kurveissa parempi kuin suoralla. Siellä Saksassa oli 800 metrin rata. Kontion Jomppe sanoi, että tämä on hyvä meille. Hevonen ampaisi kolmosradalta keulaan ja Jomppe työnsi siinä maaliin asti.”
Heikki Korhonen kuvailee Boss Is Backin EM-voittoa ”ihanaksi päiväksi”. Paikalla oli myös kovan tason ravivaikuttaja, Hippoksen puheenjohtajana pariin kertaan toiminut Kalevi Hemilä, joka tuohon aikaan työskenteli Brysselissä.
”Kun Suomen lippu vedettiin salkoon puolipimeällä radalla ja hevosta kävelytettiin edestakaisin Maamme-laulun soidessa, se oli maalaispojalle kova juttu. Hemilän vaimo oli niin liikuttunut. Illalla kävimme Hemilöiden ja Kontion kanssa syömässä. Ne olivat sellaisia hetkiä, että niitä ei unohda koskaan”, Korhonen tunnelmoi.
Kun tuollaisia hetkiä saa kokea, niitä yleensä haluaa lisää.
”Katsopa, miten se juoksee pää alhaalla. Olen ollut aika tarkka sekin pituudesta. Jos se vedetään liian tiukalle, ei enää etujalka yllä maahan. Tuolla on tyyli kuin rintauimarilla”, Korhonen huomauttaa.
Sitten huomio kääntyy laitumelle.
”Tuossa on muuten hieno varsa Callela Ladybossista ja Calgary Gamesista. Sanoin, että ei siitä tammasta tule yhtään kunnollista hevosta, mutta en tiedä, tuleeko tuosta. Se on orivarsa, aika näyttää”, Korhonen esittelee laitumellaan käyskentelevää Callela Commodorea.
”Ja tuossa on vuosikas varsa Don Fanucci Zetistä. Hyväsukuinen, mutta vähän pieni. Sellainen sanontahan on, että kehu pientä mutta pyri ison rekeen.”
Heikki Korhosella on aina ollut hevos”harrastuksessaan” selkeä sapluuna. Hän ostaa noin vuoden ikäisiä varsoja, pitää niitä muutaman vuoden ja myy ne seuraavaan kotiin.
Kuka tietää: ehkä hän alitajuisesti ei vieläkään halua saatella yhtään hevosta teurasautoon.
”Olen yrittänyt ostaa nuoria hevosia, ja yleensä olen laittanut niitä vain ikäkausikilpailuja silmällä pitäen. Ypäjän huutokaupasta en ole juuri ostanut. Olen saanut hyvän yhteistyö- ja avunantosopimuksen Nivolan Hannun ja Kaisan kanssa”, hän viittaa Kallelan oriaseman omistajiin.
Sieltä suurin osa Korhosen hevosista tulee.
”Niin kuin tuokin (Callela) Nelson. Sen emän (Nana’s Best) varsat eivät olleet menneet mihinkään. Mutta se oli kuitenkin ihan emä, hyvältä emälinjalta. Isän (Beer Summit) suku ei ollut hyvä”, Korhonen kertoo Callela Nelsonin taustoista.
”Hannu sanoi, että jos hän vie sen huutokauppaan, hän saa siitä viisi tonnia, eikä se kannata. Hän pyysi, että ottaisin sen opetettavaksi. Jotain hän siinä näki.”
Niinpä Callela Nelson päätyi Kalannista samaan kyytiin, jossa eräs toinen ori kuljetettiin Ypäjälle opetettavaksi.
”En ollut ostanut Nelsonia vielä. Kun menin viikon-kahden päästä Ypäjälle katsomaan hevosia, menin ensimmäisenä karsinaan, jossa Nelson oli. Katselin sitä vähän aikaa ja soitin Hannulle kopista, että mitä tämä maksaa. Hannu sanoi, että kahdeksan tonnia. Pyysin laittamaan laskun. Kohta se on juossut 300 000 euroa”, Korhonen kertoo.
”Tamman suku on varmaan tärkein juttu. Tietysti hyvät isätkin pitää olla.”
Tämä on malliesimerkki siitä, miten tarkka hevossilmä Korhosella on. Kunnon hevosmiehen tavoin Korhonen tosin itse vähättelee näkemystään ja osaamistaan.
”Pitää sanoa suoraan, että enemmän näissä on ollut onnea kuin ymmärrystä”, hän yrittää.
Mutta eihän kukaan löydä tuollaisia hevosia toinen toisensa perään tuurilla!
”No ei. Pienestä pitäen olen nähnyt hevosia. Kun ostin hevosia Korven Pekalta, niitä käytiin aika tarkasti läpi ja aina puhuttiin, mitä niissä pitäisi olla. Hevosessa on niin monta tekijää. Pitää olla jalka joka nurkassa ja vielä oikeaan suuntaan. Pitää olla silmää sille, minkä näkoinen hevonen on.”
”Tamman suku on varmaan tärkein juttu. Tietysti hyvät isätkin pitää olla.”
”Jos jotain, niin kilpailuluonteen tämä on perinyt emältään. Niinhän se menee, että jos on kymmenen hevosta samasta padasta, lopulta korvien väli ratkaisee.”
Yksi Korhosen merkittävimmistä hevosista tuli muualta kuin Kallelasta. Photocopyn kasvattaja oli Per Borup.
”Photocopy oli Pekalla (Korpi) treenissä puolitoistavuotiaana. Olimme joulun aikaan Lapissa hiihtämässä, kun Pekka sanoi, että Borup voisi myydä sen hevosen. Että hänpä esittää, jos myisi minulle.”
Ja Borup myi.
Photocopy voitti heti ensimmäisen kilpailunsa kolmevuotiaana Kajaanissa. Nelivuotiskaudella jysähti, kun Photocopy voitti yhdeksästä startistaan seitsemän, muun muassa Derbyn. Kauden voittosumma nousi 150 000 euroon.
Photocopy oli sikäli poikkeus, että Korhonen piti sen myös nelivuotiskauden jälkeen.
Muttei pitkään. Kuvaan astui nimittäin toinen kova kauppamies.
Tämä se vasta tarina onkin.
”Photocopy voitti Oulussa Number Onen, minkä jälkeen kova poika Kuisla soitti.”
Kova poika Kuisla on tietysti Reima Kuisla, seinäjokelainen liikemies ja hevosenomistajasuuruus.
”Reima kysyi, että myytkö hevosen. Sanoin, että kyllä mä myyn: kaikki hevoset on myynnissä, kun löytyy oikea raha. Sanoin kyllä kovan hinnankin. Kello oli yksitoista, ja Reima sanoi, että jos hän saa pojat kiinni, hän tulee vielä tänään katsomaan hevosta.”
”Isä on niin voitontahtoinen, että hänelle ei ole olemassa muuta kuin voitto. Siitä isä aina vähän parjasi tätä.”
Kiinnostus oli siis kovaa luokkaa. Mutta Korhonen oli äimän käkenä.
”Kysyin, että millä sä tulet. Lentokoneella, vastasi Reima. Minä siihen, että miten helvetissä, kun ensin pitää lentää Seinäjoelta Helsinkiin ja sieltä tänne Kuopioon. Että et sinä tänä päivänä tule. Mutta Reima sanoi, että hänellä on konstit. Ei mennyt kuin vartti, kun Reima soitti, että ole kentällä vastassa kahdelta.”
Korhonen ei vieläkään uskonut Kuislan olevan tosissaan.
”Lähdin kuitenkin lentokentälle katsomaan, onko Reima tulossa. Siellä käytävällä Reima tuli vastaan ja pahoitteli, että meni viisi minuuttia pitkäksi, kun olivat joutuneet kiertämään ukkospilviä. Ne olivat tulleet Rannilan veljesten kanssa yksityiskoneella Seinäjoelta suoraan Kuopioon”, Korhonen muistelee.
Vähän aikaa hevosta katseltuaan Kuisla oli todennut, että se miellyttää hänen silmäänsä. Sitten alettiin puhua niin kuin ammattilaiset puhuvat.
”Reima kysyi, paljonko etusen kavion kulma on. Sanoin, että se on viiskakkonen. Olen pitänyt yleensä 52 edessä ja 57 takana”, Korhonen muistelee.
”Kuisla sanoi, että aijai kun hän pääsisi tuota hevosta kengittämään, niin hän pudottaisi heti kulmaa kaksi astetta alaspäin. Että kun askel lähtee vielä alempaa, niin se lentää vielä pidemmälti. Sanoin, että sen jälkeen kun se on sinun hevonen, saat panna sille sellaiset kulmat kuin tykkäät.”
Lyhyen pohjalais-savolaisen smalltalkin jälkeen koitti kaupanteon hetki.
”Reima sanoi, että hän tinkii 25 tuhatta minun pyyntihinnastani ja otti povitaskusta setelirullan. Reima tokaisi, että tuossa on käsiraha 50 tuhatta euroa, kun kotona ei ollut enempää; maanantaina tai viimeistään tiistaina tulee lisää.”
Kaupat tuli.
”Ei ollut kotona enempää! Minä sanoin, että kuule kun monella ei ole tuollaista rahaa oikein missään muuallakaan”, Korhonen nauraa.
Kuisla halusi, että Korhonen piti hevosen valmennuksessaan vielä vajaan kahden kuukauden ajan, kesän 2008 Suur-Hollola-ajoon asti. Näin sovittiin.
”Se olisi ollut Suur-Hollolassa kova sana, mutta tuli vähän töpättyä. Annoin liikaa periksi lehtimiehille”, Korhonen harmittelee.
Tämä vaatii vähän lisäselitystä...
”Photocopy oli suosikki Suur-Hollolaan. Ajoin hevosta hiittisuoralla, ja lehtimiehet istuivat edellä auton takakontissa ja kuvasivat hevosta. Hevonen rupesi kilpailemaan auton kanssa, ja sain pidellä sitä ihan tosissani kiinni. Siinä se meni yli. Kun tulimme lenkiltä, siinä oli jotain pientä sanomista”, Korhonen kertoo.
”Tämä tapahtui tiistaina, ja Suur-Hollola oli sunnuntaina. Starteissa hevonen vähän säästi toista takastaan. En saanut sitä ihan kuntoon, mutta tuli sieltä kolmonen. Ja juoksihan se Reimallekin vielä aika paljon rahaa.”
”Kyllähän niihin hevosiin meneekin. Ei se niin ole, että kaikki vain tulee. Joku oli katsonut Hippoksen sivuilta, että hevoseni ovat juosseet lähes neljä miljoonaa euroa. Sanoin, että viisi on mennyt!”
Onhan noita ollut.
Tullut, ollut ja mennyt.
Sellaiset 150–200.
”Ei nyt satoja sentään. 10–15 vuoden ajan on varmasti ollut koko ajan neljästä seitsemään hevosta”, Korhonen laskee.
”Ja onhan siinä ollut hyviäkin joukossa.”
Jos plakkarissa on esimerkiksi kaksoisvoitot Kriteriumista ja Derbystä, on siinä tosiaan hyviäkin ollut.
Heikki Korhonen vaan on sellainen mies, että hänelle hyvä ei tahdo olla riittävästi.
”Varmaan minä olen työelämässä ja hevoshommissa aika kriittinen siitä, miten pitäisi tehdä ja touhuta. Varmaan liiankin. Aika äkkiä tulee sanottua ja tehtyä päätöksiä. Mutta itsehän ne sanomisensa ja tekemisensä ja kokemisensa joutuu maksamaan”, hän järkeilee.
”Minähän sen yleensä olen sanonut, miten ajetaan, millä kengityksillä, millaisilla kavioilla ja kärryillä. Ikinä en ole sen jälkeen kyseenalaistanut, että miksi näin tehtiin. Jos ei ole pärjätty, olen sanonut, että minähän sen päätin. Sama se on, kun on ukkoja töissä. Sanon, että sinä rupeat tekemään sitä ja sinä tätä. Minä siitä lopulta vastaan.”
Korhonen arvelee, että juuri tietynlainen kriittisyys on tuonut hänelle menestystä myös raviurheilussa. Silloin ei ole juuri sijaa tunteilulle. Jos hevonen ei miellytä Korhosta, sen visiitti tallissa saattaa jäädä lyhyeksi.
”Voi olla kaksivuotiaita tai kolmevuotiaita, joista tallihenkilökunta tykkää. Mutta kun minä ajan hevosella kierroksen, huomaan, että tämä on liikaa oikealla tai vasemmalla ohjalla. Jos vika ei tahdo muuttua, vaikka eläinlääkärikin tutkii, sanon, että tätä ei tarvitse enää valjastaa: etsin tälle uuden kodin. On niitä lähtenyt, aika nopeastikin.”
Korhonen muistuttaa, että hevoset eivät kulje toivomalla.
”Hevosessa on niin monenlaista tekijää, joista ei osaa etukäteen sanoa. Niin kuin sanoin, usein kyse on enemmän onnesta kuin ymmärryksestä monessa asiassa. Vähän sama kun lähtee pörssiosakkeita ostamaan. Enemmän siinä on onnella tekoa”, Korhonen yrittää – vaikka tietää asian olevan juurin päinvastoin.
Yksi esimerkki tällaisesta hevosesta on Main Stage, joka lähti Korhosen valmennuksesta vain kaksivuotiaana.
”Se jätti normaalihevosia tuossa suoralla 20 metriä. Mutta en oikein tykännyt siitä, kun se ei tahtonut pysyä terveenä. Se oli hirmu ahdasliikkeinen, polki kenkiään ja puolet kavioista oli pois. Ajattelin, että kun se kerran polkaisee jänteen rikki edestä, se on lihakunnan hevonen.”
Main Stage sai siis uuden kodin.
”Ojanperän Antti näki siinä jotain ja osti porukalle. Ja hyvä hevonenhan siitä muodostui.”
Näin voi sanoa. Main Stage on toistaiseksi juossut omistajilleen yli 423 000 euroa.
Ja kun noista rahoista nyt tuli puhe.
”Kyllähän niihin hevosiin meneekin. Ei se niin ole, että kaikki vain tulee. Joku oli katsonut Hippoksen sivuilta, että hevoseni ovat juosseet lähes neljä miljoonaa euroa. Sanoin, että viisi on mennyt!” Korhonen murjaisee.
”No, olen minä tässä touhussa plussan puolella.”
Niin voi käydä.
Heikki Korhonen oli 63-vuotias, kun suuri rakkaus asteli hänen elämäänsä.
Yhtäkkiä edessä seisoi aivan erityinen tamma, joka sekoitti miehen pään ja muutti miehen elämän.
”Sekin tuli alkujaan Nivolalta. Se oli opetettavana Antti Serkamolla Vermossa. Siellä kävin katsomassa hevosia, jotka olivat kaikki myymättä. Olisinko jonkin pussin kanssa siinä tarhassa pyörinyt ja katsonut, kun ne juoksivat.”
”Siitä minä sen sitten ostin. Ei se ihan halpa ollut, mutta jollain tavalla se kiinnosti.”
Venice.
Seitsemän kilpailukautta, 84 starttia, 45 voittoa, 15 kakkossijaa, 9 kolmossijaa, 829 490 euroa, ennätys 10,8a.
Voittosumma on häkellyttävä ottaen huomioon, että se tuli lähes kokonaan Suomen radoilta. Ulkomailta rahaa tuli vain 21 540 euroa elokuussa 2016 Tukholman Solvallasta tammojen EM-kilpailujen kolmossijasta.
Venice onkin eniten Suomen radoilta rahaa ravannut lämminverinen. Suomenhevosistakin edellä on vain Evartti.
Venicen, Korhosen ja ohjastaja Mika Forssin liitto oli rikkomaton. Forss ajoi tamman kaikki 84 starttia.
”Jollain lailla kiinnyin Veniceen. Eihän sitä voinut kenellekään myydä eikä siitä voinut luopua”, Korhonen huokaa.
”Päätin, että Venicen varsat tulevat minulle. Ajattelin myös, että se on sen verran temperamenttinen, hyväsukuinen ja hyväravinen hevonen, että se astutettava Muscle Hillillä. Periaatteella parasta parhaalle.”
Halpaa lystiä varsan teettäminen maailman parhaisiin kuuluvalla oriilla ei ollut.
”Siemenet maksoivat 28 000 dollaria. Sillä olisi saanut Ypäjältä aika monta viiden tonnin hevosta, joilla ei mitään tee”, Korhonen sanoo.
Tyttärentyttärelle Veeralle ukin hullaantuminen ei olisi voinut olla parempi uutinen. Veera nimittäin oli isänsä ohjeesta huolimatta rakastunut samaan hevoseen.
”Venice oli ensimmäinen hevonen, jonka kanssa sain olla koko sen uran ajan. Se oli minulle kuin oma ja tosi tärkeä, ihan uskomaton hevonen. Emme tulleet hyvin toimeen, mutta se oli silti tärkeä, vaikkei se tykännytkään minusta”, Veera kertoo.
Ja siinä se nyt on.
Keskellä käytävää pienessä pohjoissavolaisessa kylässä sijaitsevassa tallissa. Kaukana suuren maailman melskeistä.
28-vuotiaaksi varttunut eläinlääkäri Veera Hakkarainen kyyristyneenä sateenkaaren päähän.
Käsillään hän hivelee aarretta.
Massimo Hoist.
Venicen ja Muscle Hillin jälkeläinen.
Kolmen sukupolven silmäterä.
Seitsemänvuotiaaksi kääntynyt ori on yksi Suomen kaikkien aikojen parhaista lämminverihevosista.
Se hämmästytti omistajaperheen ja muitakin hevosihmisiä jo varsana.
”Kaksivuotiaana alamme mitata hevosten sykkeitä. Olimme ihan, että mitä ihmettä: tällä syke oli 62, kun se muilla oli noin 82”, Riina Korhonen kertoo.
Hän on Heikki Korhosen tytär ja Jukka Hakkaraisen puoliso.
”Se kertoo, millainen moottori tällä on aina ollut. Tämä ei oikeastaan koskaan puhalla tullessaan treenistä talliin”, hän lisää.
Myös Veera Hakkaraisen eläinlääkärikollegat ovat olleet Massimo Hoistin eli Velmun äärellä hämillään.
”Kerran yksi eläinlääkäri taivutteli tätä ja kysyi, oletteko treenanneet tätä yksinään vai yhdessä muiden varsojen kanssa. Muut varsat olivat selkeästi ottaneet itseensä treenistä, mutta tämä vaikutti siltä kuin tätä ei olisi treenattu lainkaan”, Veera kertoo.
Moottorin lisäksi Massimo Hoistissa oli muitakin poikkeuksellisia piirteitä. Sellaisiakin, joita kasvattaja-omistaja Heikki Korhonen ei välttämättä pitänyt vain hyvinä.
”Kyllä minä Massimoon tykästyin jo Ypäjällä, missä Käsnäsen Oiva tätä opetti. Mutta tuo Nelson oli silloin ihan eri näköinen, ihan eripaksuinen jaloista. Urheilijan näköinen, ihan kuin olisi salilla käynyt”, Korhonen kertoo.
Niin. Massimo Hoist oli varsana hieman hontelon oloinen. Valmentaja Jukka Hakkaraisen mukaan se oli vielä kolmevuotiaana pehmeä nivelistään, kuten keskentekoisista hevosista saatetaan sanoa.
”Siksi tätä ei silloin pystynyt oikein kunnolla treenaamaan. Forssin Mika sanoikin, että tällä ei kannata kiertää kaikkia kissanristiäisiä, sillä tämä pärjää tulevaisuudessa”, Jukka Hakkarainen sanoo.
”Tämä oli isorakenteinen, mutta tällä ei ollut tarpeeksi lihasta. Tämä ei jaksanut kantaa itseään kunnolla, vaan väsähti ennen maalia”, Veera Hakkarainen komppaa.
Massimo Hoistilla ajettiin kolmevuotiskaudella yhdeksän lähtöä, joista se voitti viisi ja ansaitsi 28 900 euroa. Kriteriumissa se oli viides. Massimo Hoist pääsi myös Oulu Expressin finaaliin, mutta Forssin näkemyksen vuoksi finaali jätettiin väliin.
Oli muitakin syitä, miksi Korhonen ei vielä muutama vuosi sitten hirveästi ylistänyt kasvattiaan.
”Siitä ukki ei tykännyt yhtään tämän ollessa varsa, kun tämä juoksi pää alhaalla eikä ollut urheilullisen näköinen. Se on vaan tämän tyyli, että tämä tykkää juosta pää alhaalla. Onhan se erinäköinen, kun vieressä on joku Borups Victory, iso hevonen, juoksee pää pystyssä”, Veera sanoo.
”Heikkihän haukkui tätä Vieskeriksi”, Jukka naurahtaa.
Ja sitten vielä se, että nelivuotiskaudellaankin Massimo Hoist voitti vain kaksi kolmestatoista lähdöstään. Rahaa toki tuli yli 90 000 euroa.
”Isä on niin voitontahtoinen, että hänelle ei ole olemassa muuta kuin voitto. Siitä isä aina vähän parjasi tätä”, Riina kertoo.
”Me muut olemme välillä tyytyväisiä hyvään kakkoseen tai kolmoseen. Mutta kun tämä ei varsana voittanut, ukki vähän mietti, onko tämä hänelle riittävän hyvä hevonen. Ukki tykkäsi enemmän Callela Nelsonista, kun se voitti enemmän”, Veera säestää.
Koska kyseessä kuitenkin oli Korhosen siihenastisen elämän hevosen, Venicen, varsa, Velmu sai aikaa. Onneksi sai.
”Oli luojan lykky, että Massimo ei ollut niin hyvä varsana ja sai siksi enemmän aikaa. Se on yksi syy siihen, että se on nyt noin hyvä. Monesti ajatellaan, että koska ikäluokkalähdöissä on isoin raha, silloin pitäisi jo olla valmis”, Veera miettii.
”Niihin ikäluokkalähtöihin on mennyt paljon hevosia piloille. Niihin pääsee tosi lahjakkaitakin hevosia, joiden voittosumma on parikymmentä tuhatta. Sitten niillä ajetaan tosi kovia hevosia vastaan, ja ne vähän katkeavat henkisesti. Sen jälkeen ne eivät luota itseensä eivätkä jaksa yrittääkään”, Jukka näkee.
Omien keskuudessa luotto Massimo Hoistiin on aina ollut kova.
”Talliporukan kesken loimme aina uskoa, että kyllä siitä vielä hyvä tulee. Mutta en ehkä ainakaan itse ajatellut, että ihan tällainen kansainvälisen tason hevonen”, Veera sanoo.
Massimo Hoist alkoi saada kunnolla treeniä vasta nelivuotiskauden jälkeen. Vuonna 2024 radoilla nähtiinkin erilainen Velmu. Kymmenestä startista tuli kuusi voittoa ja kaksi kakkossijaa ja palkintorahoja tasan satatuhatta euroa.
”Sen talven aikana hevonen kehittyi paljon. Varsinkin taistelutahtoa tuli hirveästi lisää”, Korhonen sanoo.
Siinä onkin ominaisuus, joka erottaa Massimo Hoistin monista kilpakumppaneistaan. Tai ylipäätään urheilussa maailman huipun oikein hyvästä.
”Jos jotain, niin kilpailuluonteen tämä on perinyt emältään. Niinhän se menee, että jos on kymmenen hevosta samasta padasta, lopulta korvien väli ratkaisee. Toinen kehtaa vielä puristaa, kun toinen enää ei”, Jukka Hakkarainen sanoo.
Massimo Hoist tahtoo puristaa. Tätä ominaisuutta on ihastellut myös sen ohjastajaksi valikoitunut Hannu Torvinen.
”Porin kilpailun jälkeen Hannu sanoi, että hän tietää kaksi hevosta, jotka lähtevät oikein ryntäämään saadakseen edellä menevän kiinni: Parvelan Retu ja tämä”, Veera kertoo.
Mainittu Porin kilpailu oli lokakuun puolivälissä ajettu St. Legerin finaali, jonka jälkeen puhuttiin ensin, että Massimo Hoist olisi tehnyt jopa keskipitkän matkan tasoitusajon maailmanennätyksen. Ennätyskirjoihin Velmu ei lopulta päätynyt, mutta aika 12,4 on 2640 metrin volttilähdössä joka tapauksessa maailmanluokkaa.
Muutoin Massimo Hoist on täysin erilainen kuin emänsä.
”Tämä ei tee itsestään yhtään numeroa. Vaikka tässä on orin luonnetta, tämä on ihan poikkeuksellisen kiltti hevonen ja haluaa miellyttää ihmistä. Ihan sama, mitä tämän kanssa tekee, niin se on mukavaa”, Veera sanoo.
”Tämän kanssa saa ajaa ohjat löysällä, tämä ei paina yhtään, lompsii vaan ja katsoo, onko kuski vielä kyydissä. Ei kai tämän hienoluonteisempaa hevosta ole.”
Luonne on lähipiirin mukaan toisellakin tapaa yksi syy sille, miksi Massimo Hoist on niin hyvä kuin on.
Jos se onkin kilpailuissa tulta ja tappuraa, muutoin ori on itse rauhallisuus.
Monesti esimerkiksi jääkiekkoilijoista sanotaan, että joku on kypärä päässä ja ilman kypärää täysin eri persoona.
Sekki on ilmeisesti Massimo Hoistin kypärä. Termi ’lunki’ toistuu usein kuvailuissa Massimo Hoistista.
”Sen takia tämä varmaan onkin pärjännyt näin pitkälle, kun tämä pystyy ottamaan kaikki väliajat rennosti. Tämä ei stressaa, ei paina, ei pyri liikaa”, Jukka luonnehtii.
Välillä Massimo Hoistin rauhallisuus meinaa jopa huolestuttaa.
”Porissa Massimo alkoi lämmityksen jälkeen kävellä jo radalla, Mietin, että onkohan se nyt tarpeeksi terävänä. Muut tulivat radalta ohjat tiukkina, mutta tämä lompsutteli portista sisään. Tämä ei tee mitään ylimääräistä ja ottaa todella rennosti”, Veera kertoo.
”Moni hevonen jännittää kilpailusuoritusta, ja se voi jäädä päälle pitkäksi ajaksi. Tämä ajattelee, että hommat on tehty ja saattaa haukotella heti startin jälkeen katoksella. Ilmeisesti vielä ei ole tullut tarpeeksi jännittävää kilpailua eteen.”
Massimo Hoist
Seitsemänvuotias Suomessa syntynyt lämminveriori.
Kasvattaja ja omistaja Heikki Korhonen, Kuopio.
Valmentaja Jukka Hakkarainen, hoitaja Veera Hakkarainen.
Isä Muscle Hill, emä Venice, emänisä Quite Easy.
Kilpaillut urallaan 47 kertaa. Voittoja 23, muita totosijoja 14.
Ennätykset 09,4a ja 12,4. Voittosumma 493 425 euroa.
Edes maailman arvostetuimpiin lämminverikisoihin kuuluva Elitloppet ei saanut Massimo Hoistia stressaamaan.
Taustajoukoille Elitloppet sen sijaan oli jonkinmoinen koettelemus.
Jo kutsu Solvallaan tuli kuin faksi entiselle pääministerille. Pyytämättä ja yllättäen.
Massimo Hoist oli kilpaillut ja voittanut perjantaina 16. toukokuuta kotiradallaan Kuopiossa. Seuraavana päivänä alkoi tapahtua kummia.
Ruotsissa jaettiin viimeinen paikka Elitloppetiin. Paikan saaneelta hevoselta tuli kuitenkin startin jälkeen verta suusta, minkä vuoksi se joutui 10 vuorokauden kilpailukieltoon.
Yhtäkkiä päälähdössä olikin yksi paikka vapaana.
Lauantai-iltana puhelimet alkoivat soida.
”Torvisen Hannu soitti illalla kymmeneltä, että hänelle on soitettu Solvallasta. Olin silloin saunassa”, Jukka Hakkarainen kertoo.
Päätös piti tehdä nopeasti.
Veera Hakkarainen kertoo, että yllättävä kutsu aiheutti taustajoukoissa erilaisia ensireaktioita.
”Ukki ja Hannu olivat sitä mieltä, että lähdetään. Minä ja iskä sanoimme, että ei mennä; se on niin karu kisa, että hevonen ei kestä sitä”, Veera kertoo.
”Lisäksi olimme jo hyväksyneet kutsun Kymi GP:hen, joka oli kahden viikon päästä Elitloppetista. Ajattelimme, että siinä tulee ihan järkyttävän tiivis kilpailutahti.”
Taas Heikki Korhonen kysyi muidenkin mielipiteet ja kuunteli niitä, mutta teki itse päätöksen ja otti vastuun.
”Iskä sanoi ukille, että se on sinun hevosesi: sinä päätät, miten tehdään”, Veera muistaa.
Sunnuntaina julkistettiin tieto, että Massimo Hoist osallistuu viikon päästä Elitloppetiin.
”Kun karsintalähtöön tuli kasirata, totesimme iskän kanssa, että ei olisi pitänyt ottaa sitä kutsua vastaan” Veera kertoo.
Riina Korhonen painottaa ymmärtäneensä isänsä ratkaisun Elitloppetiin lähtemisestä hyvin.
”Isällä on jo ikää, ja ihan varmasti hän mietti, että tuleeko toista mahdollisuutta. Että kun sellaisen kutsun saa, voiko siitä kieltäytyä. Tämä saattoi olla hänelle kerran elämässä -juttu. Se painoi päätöksessä”, Riina tietää.
Edessä oli pitkä ja raskas matka Euroopan raviväen katseiden alle. Ensin yli 450 kilometriä hevosautolla Kuopiosta Naantaliin, sieltä puolen vuorokauden lauttamatka Kapellskäriin ja vielä noin sadan kilometrin siirtymä Solvallaan.
Massimo Hoist ei ollut matkasta moksiskaan. Radalla se alkoi tavoistaan poiketen jopa isotella kilpakumppaneilleen.
”Tämä alkoi rähistä jollekin Francesco Zetille. Se oli erityisen outoa, kun ei tämä ole koskaan ollut sellainen. Mietin, että ehkä kannattaisi olla ihan hiljaa vaan siinä seurassa”, Veera muistaa.
”Joo, tämä rupesi huutelemaan niille isoille jätkille, oikein karjumalla karjumaan. Piti sitten siellä alkaa suuta soittaa. En tiedä, mikä sille oikein tuli. Kai se oli vähän sellaista tikitalkia”, Jukka nauraa.
Massimo Hoist näytti myös kilpailussa, ettei ollut lähtenyt Kuopiosta Tukholmaan asti nöyristelemään. Karsintalähdön nelossija kasiradalta oli huikea suoritus.
Se taas tarkoitti taustajoukoille lisää hikoilua.
”Eihän me ajateltu, että päästään finaalin”, Veera myöntää.
Mutta finaaliin mentiin, ja siinäkin kasiradalta tuli upea kuudes sija. Massimo Hoist oli juossut muutaman tunnin sisään mailit aikoihin 10,5 ja 09,4, muttei ollut vieläkään millänsäkään.
”Tämä otti ne lähdöt tosi hyvin. Nauroinkin, että jos olisi ajettu vielä kolmas lähtö, sitten ei olisi enää ollut kuin ranskalaiset edellä”, Jukka kertoo.
”Vaikka se juoksi kahdesti niin kovaa kuin pystyi sinä päivänä juoksemaan, se ei ollut mitenkään umpiväsynyt. Saimme kilpailusta dataa, jonka mukaan tämä oli jossain vaiheessa mennyt pätkän nollaneljää.”
”Olen minä siitä saanut joitakin kyselyjä. Jos myisin, se ei varmaan jäisi Suomeen eikä Eurooppaankaan. Sitä on kysytty siitokseen Amerikkaan asti. Mutta ei se lähde nyt.”
Startin jälkeen oli vuorossa dopingtesti ja pikainen hevosauton lastaus.
”Tuli vähän kiire laivaan. Työnsin moottoritiellä sataakahtakymppiä, että ehdittiin. Tunti ennen laivan lähtöä oltiin satamassa”, Jukka kertoo.
Puolen vuorokauden paluumatkan jälkeen Massimo Hoist pääsi seuraavana aamuna kävelylle Turun Metsämäessä.
”Ulkoilutin tätä puolitoista tuntia. Ei tämä ollut silloinkaan erityisen väsynyt. Jopa yllättävän virkeä”, Jukka kertoo.
”Massimo on siitä hyvä tyyppi, että se osaa ottaa rennosti. Seuraavalla viikolla tämä makoili laitumella ja otti päivätirsoja. Se tekee paljon, että tälle ei jää kaasu päälle. Toiset heittäytyvät esimerkiksi reissuissa syömättömiksi, mutta tämä söi hyvin koko ajan.”
Korhosen tallilta on vuosien saatossa lähdetty hyvin harvoin matkaan ulkomaille asti. Nyt on selvää, että ainakin Massimo Hoistin kanssa voi huoletta lähteä pidempäänkin reissuun.
”Menestys Elitloppetissa oli paljon parempaa kuin odotimme. Mutta eniten mieltä lämmitti se, että hevonen oli kuin ei olisi missään käynytkään. Saimme kokemuksen, että sen kanssa voi lähteä kauemmaskin. Eikä Elitloppet ainakaan heikentänyt hevosta”, Veera miettii.
”Kun miettii, missä porukassa siellä oltiin, olihan se ihan älytöntä.”
Valmentajan mukaan Massimo Hoist on aina ottanut kovat startit kehittymisen kannalta.
”Se on mennyt niissä eteenpäin. Ja enemmänhän kilpailut kehittävät kuin mikään treeni”, Jukka tietää.
Viime kauden esityksillään Massimo Hoist otti paikkansa suomalaisten ravi-ihmisten sydämistä.
Kovimman fanin sydämestä jopa niin vahvasti, että tämä on ”kihlannut” oriin.
”Raatikaisen Hanna on ihan mahdoton Massimon fani. Hanna on maalauttanut Massimosta tauluja ja teettänyt kultasepällä sormuksenkin, jonka keskiosa on Massimon jouhista”, Heikki Korhonen kertoo.
Hanna Raatikainen myy kalaa Kuopion kauppahallissa, ja hänen fanituksensa kohde on monilla tiedossa.
”Jonkun startin jälkeen joku asiakas oli tullut virnuilemaan, että Massimolle tuli sydänvika eikä se juokse enää koskaan. Hanna oli napannut tiskistä ison kuhan käteensä ja sanonut, että mäjäytänkö tällä”, Heikki Korhonen hekottaa.
Massimo Hoist starttasti viime vuonna 13 kertaa eikä hävinnyt kuin ulkomaalaisille kilpakumppaneilleen – ja Oulun Number Onessa tallikaverilleen Callela Nelsonille.
Seinäjoki Racesta ja Kymi GP:stä tuli kakkossijat ruotsalaishirmu Borups Victoryn jälkeen.
Myös Solvallassa Borups Victory oli sekä karsinnassa että finaalissa Massimo Hoistin edellä.
”Sille hävittiin neljästi, niin jospa tulevalla kaudella voitettaisiin se ainakin kerran”, Veera Hakkarainen sanoo.
Massimo Hoist kääntyi nyt seitsemänvuotiaaksi, joten hyviä kilpailuvuosia on vielä edessä. Ja koska hevosella on startattu säästeliäästi – vain 45 starttia neljässä vuodessa – tankeissa on vielä paljon bensaa käyttämättä.
”Jos saisi hevosen kehittymään vielä pykälän verran paremmaksi, että pystyttäisiin haastamaan isoja poikia tänä vuonna oikein kunnolla”, Jukka suunnittelee.
Kilpailuohjelma lienee kuitenkin edelleen kotimaahan painottuva.
”En tiedä, kannattaako hirveän paljon enempää katsella, jos tulee kutsu Elitloppetiin. On toki joitakin täyden matkan kisoja, jotka kävisivät tälle paremmin kuin maili. Esimerkiksi Åby Stora Pris”, Jukka pohtii.
”Tietysti jos painelee voltista lokakuussa 2600 metriä 12,4, sellaisilla ajoilla rupeaa jo vähän pärjäämään. Mutta on Suomessakin tosi paljon hyviä kisoja. Seinäjoki Race, Kymi GP, Suur-Hollola... On niitä lähtöjä.”
Myös kolme viikkoa ennen Elitloppetia ajettavaa Finlandia-ajoa on nyt mietitty kalenteriin.
Mutta hevonenhan kilpailukalenterin lopulta päättää.
Tai sitten Heikki Korhonen.
Se on joka tapauksessa selvää, että Massimo Hoist pysyy nykyisessä kodissaan.
Vaikka on sitäkin kyselty muualle.
Kysymykseen siitä, onko Massimo Hoistille hintalappua, Heikki Korhonen hakee hetken sanojaan.
”En nyt tiedä, ainakaan toistaiseksi. Olen minä siitä saanut joitakin kyselyjä. Jos myisin, se ei varmaan jäisi Suomeen eikä Eurooppaankaan. Sitä on kysytty siitokseen Amerikkaan asti. Mutta ei se lähde nyt”, Korhonen kiteyttää.
”Olen sanonut, että kaikilla on rahaa, mutta harvalla on hyvää hevosta. Tämä on sellainen... En olisi ikinä uskonut, että minun hevosurheiluharrastukseni joskus nousee tällaiseen pisteeseen, että saan tällaisen hevosen.”
Tämän Korhonen sanoo lähes liikuttuen. Massimo Hoist on ilmiselvästi hänen elämänsä hevonen.
”On se väkisin niin. Tai ehkä niitä on kaksi: Massimo ja Venice”, Korhonen jatkaa.
”Onhan tuossa ollut joitakin derbyvoittajia ja muita, mutta muihin en ole niin syvästi kiintynyt.”
Myös Veera voi huokaista helpotuksesta. Massimo ei ole lähdössä mihinkään.
”Ukista on selkeästi tullut vanha ja hän ymmärtää realiteetit, että kahta tällaista hevosta kuin Massimo ja Nelson ei enää noilla ikävuosilla saa”, Veera sanoo.
Jos Venice oli Veeralle rakas hevonen, Massimo vasta onkin.
”Hain tämän silloin vuotiaana tänne kesälaitumelle. Kiinnyin tähän hirmu äkkiä, kun olin käynyt jo Kallelassa katsomassa tätä. Kun emä Venice oli niin tärkeä…”
Lause jää kesken, ja saattaa palakin nousta kurkkuun.
”Joku sanoi hiljattain, että on se upeaa, kun Massimosta on tullut tuollainen hevonen. Vastasin, että minulle se on ollut aina tärkeä. Että ei se menestys tee hevosesta tärkeämpää”, Veera painottaa.
”Joskus, kun tämä oli varsa, sanoin iskälle ja äidille, että toivottavasti tämä ei lähde, kun tykkään tästä niin paljon. Nyt luulen, että ei ukki tästä luovu.”
Juttu on ensimmäisen kerran julkaistu MT Hevosten helmikuussa ilmestyneessä vuosikuvastossa.
- Osaston luetuimmat
