Heidi Mattila kirjoitti opaskirjan ratsastuksen erityisryhmiä opettaville – taustalla oma koskettava elämäntarina

Heidi Mattila on löytänyt elämänsä haasteisiin apua hevosilta.  Kuva: Heidi Mattila

Heidi Mattila on paljasjalkainen ylöjärveläinen, kahden lapsen äiti. Ratsastuksen hän aloitti lapsena ratsastuskoulussa.

”Siitä lähtien olin täysin hevosten lumoissa. Mitään muuta ei elämään mahtunut”, hän hymyilee.

Tallista tuli turvapaikka, josta löytyivät hevosten lisäksi parhaat ihmiskaverit.

Töihin Mattila meni kuitenkin ihan muulle alalle, keittiökalusteyritykseen. Nyt Mattila miettii, että urallaan hän sairastui rahankeräämiseen. Hän oli yksinhuoltajaperheestä, jossa oli tiukka talous, ja hän oli oppinut tallilla kovaan työntekoon. Työuralla hevosetkin jäivät, kun tärkeimmäksi asiaksi nousi pankkitilin saldo.

Sitä kesti aikansa, mutta sitten kroppa alkoi oireilla. Kun Mattila ei vähään reagoinut, tuli totaalinen pysähdys: burn-out, vakava masennus ja toistuvat paniikkikohtaukset. Oli lopetettava työ, oli jäätävä kotiin.

”Koin olevani ö-luokan ihminen, josta ei ole mihinkään. Menetin kiinnostukseni ihan kaikkeen; toisiin ihmisiin ja koko maailman pyörimiseen”, hän kuvaa.

Hevosten pariin hän palasi psykiatrian sairaanhoitajan suosituksesta. Ensin hän meni viikossa yhdelle ratsastustunnille, sitten toisellekin. Sen myötä hänellä oli kahdesti viikossa jotain mukavaa tekemistä.

Tärkeäksi nousi ratsastuskoulun tuntihevonen nimeltään Orvo Oskari. Suomenhevosruuna oli jo tehnyt kilpauransa, ja sillä oli hienoja sukulaisia. Samasta emästä oli moninkertainen estemestari ja historiaan jäänyt musta jalostusori Pellervo. Mutta Orvo Oskari oli ruskea ruuna, joka seisoi omassa ulkokarsinassaan ja näytti hapanta naamaa, kun sen karsinaan meni.

”Ihan kuin minäkin!” Mattila miettii.

He kaksi löysivät toisensa. Muutaman kuukauden päästä ruuna jo hörisi nähdessään Mattilan tallin pihassa.

Mattilan miehen ehdotuksesta Orvo Oskari ostettiin omaksi, se oli mahdollista aiemman rahankeräilyn ansiosta.

Mattila miettii, että hevosten rooli tuli valtavan suureksi, koska mustimpina aikoina hän vihasi ihmisiä.

”Tämä on rajusti sanottu, mutta minulle oli olemassa vain hevonen, ei ketään muuta. Pyysin puolisoakin lähtemään, mutta ei se lähtenyt”, hän hymähtää.

Onneksi, hän ajattelee nyt. Mutta siihen aikaan jokaisen ihmisen läsnäolo ahdisti, hevonen taas lievitti ahdistusta.

Vuonna 2008, 18-vuotiaana, Orvo Oskari satutti jalkansa tarhassa, ja se päädyttiin lopettamaan. Samana vuonna Mattilalla diagnosoitiin MS-tauti, jonka laukaisi ensimmäisen lapsen synnytys.

Elämä rullasi silti eteenpäin. Käännekohta oli vuonna 2014, kun Mattilan työkykyä alettiin selvitellä. Ainoa kiinnostava asia, mikä hänen mieleensä silloin tuli, olivat hevoset ja nimenomaan vammaisten ratsastus.

”Pian löysin itseni työharjoittelusta erityistarpeisten ratsastajien parista. Huomasin heti, että tässä on minun juttuni! Tiedän tämän hevosjutun, ja rakastan auttaa ja ohjata aloittelijoita ja eri tavalla toimintarajoitteisia tässä harrastuksessa. Kouluttauduin työkokeilun jälkeen pararatsastuksen ohjaajaksi ja aloitin oman yritystoiminnan vuonna 2017.”

Palvelulle oli tarvetta. Mattila ehti olla yrittäjänä viisi vuotta, hän pystyi hankkimaan yritykselle kaksi hevosta ja jokainen toimintavuosi jäi plussalle. Viittä vuotta pidempään hän ei kuitenkaan voinut jatkaa. MS-tauti eteni, ja hän joutui jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle.

Sen aikana heräisi ajatus kirjan kirjoittamisesta.

”Jouduin itse pähkäilemään, kuinka ohjata esimerkiksi täysin sokeaa harrastajaa ja erittäin toimintarajoitteista ratsastajaa. Tästä syntyi päätös ajatus kirjoittaa kirja, jotta muiden ei tarvitsisi enää opetella kaikkea yrityksen ja erehdyksen kautta, vaan olisi edes yksi teos, josta voisi hankkia tietoa”, hän perustelee.

Seuraavaksi tarkoitus on kirjoittaa tositapahtumiin pohjautuvaa romaani henkilöstä, joka sairastaa dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Mattilalla oli aikanaan sellainen asiakas.

”Oli huikeaa nähdä hevosen reagoivan siihen, kun hänen aiemmin sivupersooniksi kutsutut emotionaaliset osansa vaihtelivat. Se avasi minulle lopullisesti hevosen äärimmäisen tarkan kyvyn lukea ihmistä”, hän kertoo.

Mattila toivoo monen saavat jotain hänen kirjoistaan, mutta kirjoittaminen on tärkeää hänelle itsensäkin takia.

”Kirjoittaminen sopii MS-tautiin: kirjoittaa voi silloin, kun on hyvä päivä ja sen voi tehdä omalla kotisohvallaan tai pöytänsä ääressä. Myös sairastamani krooninen masennus vaikuttaa päivittäiseen tekemiseeni”, hän selittää.

Hän kertoo, että viime syksynä ensimmäistä kertaa hänen masennuksensa luokiteltiin vain lieväksi.

”Siihen on varmasti vaikuttanut myös eläkkeelle jääminen. Vaikka työn tekeminen oli ihanaa ja koin sen olevan elämäntyöni, niin se toi runsaasti varsinkin psyykkistä suoriutumispainetta. Erityisesti asiakaskäytössä olevien hevosten hyvinvoinnista huolehtiminen on jokapäiväistä työtä. Nyt yritystoiminnan lopettamisen jälkeen olen ollut hetken kokonaan ilman hevosia. Toisaalta luopumisen tuska raastaa yhä, toisaalta on hyvä olla nyt, kun stressi ja paine on poistuneet.”

”Hevosmaailma on vahvasti sielussani, ja seuraava askel minulle on opetella pitämään hevoset kerran tai pari viikkoon -harrastuksena. En ratsasta itse enää ollenkaan, mutta tykkään pitää hevosesta muuten huolta”, Mattila miettii.

Hän vastaa toimittajan kysymyksiin kirjoittaen, koska ajatteleminen ja puhuminen on sairauden takia välillä tukkoista.

”Olisi kiva kirjoittaa tähän, että hevonen paransi minut masennuksesta, mutta se ei mennyt tällä kertaa niin. Hevonen kuitenkin on auttanut minua pärjäämään kroonisen masennukseni kanssa. Ilman hevosta se olisi vienyt minut hautaan. Eli hevosella on hyvin suuri merkitys masennukseni kanssa pärjäämisessä, vaikkei hevonen pystynytkään minua parantamaan. Mutta eipä pystynyt terveydenhuolto ja lääketeollisuuskaan”, hän lopettaa.

Artikkelia on päivitetty 11.3.2024. Korjattu kuvaajan nimi.