Eikö sinulla ole mitään sanottavaa? Se voi olla myös helpotus keskustelukumppanille

Eräs leski kertoi, kuinka hänen miehensä kuoleman jälkeen monet ystävät katosivat. Ei siksi, etteivät välittäneet, vaan siksi, etteivät tienneet mitä sanoa.  Kuva: Sanne Katainen

On päiviä, jolloin ei ole mitään sanottavaa. Ei suuria ajatuksia, ei viisaita oivalluksia, ei edes nokkelia lauseita, joilla voisi peittää hiljaisuuden. On vain tyhjä paperi ja hiljainen mieli.

Sellaisina päivinä huomaa, kuinka paljon ympärillä on ääntä. Some huutaa, uutiset pauhaavat, ihmiset puhuvat tauotta. Ja silti – tai juuri siksi – hiljaisuus tuntuu arvokkaalta. Se ei ole tyhjyyttä, vaan tilaa. Tilaa hengittää, tilaa olla.

Hiljaisuus ei ole heikkoutta. Se voi olla rukousta, vaikka sanat puuttuvat. Se voi olla läsnäoloa, vaikka ei sanota mitään. Se voi olla lohdutusta, vaikka ei osaa lohduttaa. Joskus hiljaisuus on ainoa oikea vastaus.

Olen huomannut, että ihmiset pelkäävät hiljaisuutta. Hautajaisissa, sairaalassa, kriisin keskellä – kun sanat loppuvat, alkaa epämukavuus.

Eräs leski kertoi, kuinka hänen miehensä kuoleman jälkeen monet ystävät katosivat. Ei siksi, etteivät välittäneet, vaan siksi, etteivät tienneet mitä sanoa.

Lapsensa menettäneet kertovat kuinka kaupassa tutut luikkivat hyllyjen välissä karkuun, koska eivät tiedä mitä sanoa. Suru pelottaa. Kärsimys tekee sanattomaksi. Ja kun sanat puuttuvat, moni pakenee.

Yksi ensimmäisiä oppeja, joita itse sain papiksi opiskellessa oli: "Julista evankeliumia kaikille, ja käytä sanoja, jos on pakko."

Tämä kiteyttää ajatuksen siitä, että kristillinen todistus ja lähimmäisen auttaminen tapahtuu ensisijaisesti elämällä ja teoilla, ei puheella. Ja kuten se näkyy evankeliumin levittämisessä, sen tulisi näkyä kaikessa toistemme palvelemisessa.

Hiljaisuus voi olla rakkauden kieli, joka ei tarvitse sanoja. Se voi olla myötätunnon muoto, joka ei vaadi selityksiä. Usein juuri hiljaisuudessa syntyy todellinen yhteys.

Tiedät varmaan niitä ystäviä, joiden kanssa hiljaisuuskin on kauhean luonnollista. Ja vastaavasti niitä, joiden kanssa tyhjää tilaa on pakko täyttää tyhjänpäiväisellä pölinällä, koska muuten olisi kiusallinen tunnelma.

Mutta siedä sitä kiusallisuutta. Usko pois, että se joskus ihan hyväksi.

Sillä joku viisaus on siinäkin sanonnassa, että ihan syystä meille ihmisille on yksi suu, mutta kaksi korvaa.

Maailma ei vaadi meiltä jatkuvaa puhetta. Muut ihmiset eivät odota, että meillä olisi aina oikeat sanat. Psalmeissa huudetaan, mutta myös vaietaan.

Hiljaisuudessa voi kuulla oman sydämensä äänen. Sen, joka jää helposti kiireen ja kohinan alle. Voi huomata, mitä oikeasti kaipaa. Voi kohdata Jumalan, joka ei tule metelissä vaan hiljaisessa tuulen hyminässä.

Hiljaisuus antaa tilaa myös toisen äänelle. Kun emme täytä tilaa omilla sanoillamme, toinen voi tulla esiin. Voi syntyä kuulemisen ihme – ei vain kuuntelemista, vaan kuulemista. Silloin hiljaisuus ei ole tyhjyyttä, vaan mahdollisuutta.

Joten tänään sinulla ei ole mitään sanottavaa, se on ihan hyvä. Ehkä juuri silloin voit kuulla jotain tärkeää.