Muistisairaan äitini viimeiset hetket saivat miettimään, miten Suomessa annettava hoito eroaa eutanasiasta
Vaikka kuolema kuuluu elämään, sen lähestyminen herättää hämmennystä ja valtavan tiedonjanon, kirjoittaa toimittaja Eija Mansikkamäki kolumnissaan.
Kuolevaa voi auttaa kipulääkkeiden lisäksi läsnäololla. Kuva: Eija Mansikkamäki23.3.202619:00
Vanhustenhoidossa tuli alkuvuodesta ilmi useita tilanteita, joita ei hyvinvointivaltion hoivakodissa pitäisi tulla.
Vanhus kuoli tukehtumalla, kun hänet oli sidottu tuoliin. Vanhus kuoli, kun turvaranneke ei hälyttänyt. Selityksinä oli, että rajoittamissäännöt ovat epäselvät ja että puhelinten lataus oli päässyt loppumaan.
Moni alan ammattilainen lisäsi, että esiin pilkisti vain jäävuoren huippu. Sen uskon.
Äitini nukkui pois kohujen aikaan, käsi minun kädessäni. Ihan niin seesteistä ei koko hoitokotiaika ollut. Tiuhaan vieraileva omainen varmaan koki, näki ja kuulikin enemmän kuin piti.
Myös keskustelut ystävien kanssa ja muistisairaiden läheisten ryhmissä sosiaalisessa mediassa kertovat paljon pinnan alta. Omaiset ovat kiitollisia vertaistuesta ja maallikolle vieraiden koodisanojen avaamisesta. Yritän auttaa muutamin tosielämän esimerkein.
Ensinnäkin: useimmat hoitajat hoitavat hommansa, osa suorastaan suurella sydämellä. He jaksavat silittää pelokasta päätä ja syöttää hitaasti avautuvaa suuta – etnisestä taustasta riippumatta.
Välillä sattuu vahinkoja: hoitaja unohtaa turvavyön.
Välillä sattuu vahinkoja: hoitaja nostaa vanhuksen pyörätuoliin, mutta unohtaa turvavyön. Vanhus putoaa, lonkka murtuu ja leikataan. Kuolinsyyksi saatetaan merkitä turmasta noussut keuhkokuume, ja murtuma jää tilastoista.
Jos vanhus ei menehdy, loppuelämä eli vaikkapa vuosi, voi kulua sängyssä. Ei muuta seuraa tai viriketoimintaa kuin hoitotoimet, ruokailut ja omaiset.
Lonkka voi murtua myös, jos levottomalle vanhukselle annetaan rauhoittavia lääkkeitä. Ne eivät kuitenkaan sovi muistisairaalle, koska lääke vie jalat ja muistin. Silti näin tehdään ja vanhus kaatuu.
Lääkkeet on voinut määrätä etälääkäri tapaamatta vanhusta. Jos sairaanhoitaja ei uskalla kyseenalaistaa lääkemääräystä, omaisen pitää tehdä se. Huolet ja asioihin perehtyminen eivät lopu omaisen hoitopaikkaan siirtymisen myötä.
Viimeisiä koodisanoja on kipupumppu.
Kun loppu lähenee, siirrytään palliatiiviseen hoitoon. Ihmistä ei enää yritetä parantaa, vaan lääkitystä lopetetaan ja oireita hoidetaan. Vaihe voi kestää kuukausia, mutta kuoleman lähestyminen ja kuuluminen elämään kannattaa hyväksyä ja surutyö aloittaa.
Vanhus on saattanut lakata jo syömästä ja juomasta. Suun avaaminen kuuluu itsemääräämisoikeuteen, vaikka se kuulostaa omaisesta julmalta.
Jos vanhus saa loppuvaiheessa jonkin komplikaation, häntä ei enää leikata, vaan seuraa viimeinen vaihe: saattohoito. Kauanko se kestää? Vastaukset omaiselle ovat vältteleviä, eihän päivien määrää tiedä kukaan.
Viimeisiä koodisanoja on kipupumppu. Se syöttää suoneen morfiinia ja rauhoittavia lääkkeitä, eikä suuhun saa laitettua enää kuin kostutuspuikon. Ääneen lausumaton tieto on, että kuolema saapuu neljästä viiteen päivää pumpun asennuksesta.
Vaikka Suomessa laki ja lääkärikunta eivät salli armokuolemaa eli eutanasiaa, ei siitä kovin kaukanakaan olla eikä vanhuksen lähestyvää lähtöä erityisesti hidasteta. Mietin, olisiko sitä armollista jopa nopeuttaa, vaikka lopussa omainen kärsii ehkä enemmän kuin kuoleva.
Kolumnin kirjoittaja on MT:n toimittaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
