Perheenäiti haaveilee yhä nuoruudenrakkaudestaan, vaikka on onnellisesti naimisissa

Naimisissa oleva perheellinen ystäväni heitti minulle eräänä päivänä kysymyksen: Miltä elämäsi näyttäisi, jos olisit nyt yhdessä nuoruudenrakkautesi kanssa?

Taustalla oli ystäväni oma pohdinta. Hän oli nuorena seurustellut ”hyvän ja kunnollisen” miehen kanssa. Mies olisi halunnut suhteen, mutta ystäväni ei ollut valmis sitoutumaan.

Myöhemmin ystäväni tunteet heräsivät. Mies oli kuitenkin löytänyt jo uuden kumppanin. Tiet veivät erilleen.

Ystäväni ja hänen nuoruudenrakkautensa ovat molemmat tahoillaan naimisissa. Arki on asuntolainaerien maksamista, pyykkivuorta, nopeita pusuja keittiössä, sohvalle nukahtamisia kesken tv-sarjan.

Nyt ystäväni mietti, mitä jos hän olisi valinnut elämässään toisin. Miltä elämä näyttäisi?

Jossittelu ei tietenkään auta, sillä mennyttä ei saa takaisin.

Kuvitelma on monesti kauniimpaa kuin todellisuus, sillä mielessä voimme rakentaa juuri sellaisen taivaan kuin haluamme.

Voihan olla, että nuoruudenrakkauden kanssa yhteisen elämän rakentaminen olisi tullut tiensä päätökseen jo nopeammin kuin se alkoi. Jos tunteet olisivat hiipuneet? Jos suhde olisi osoittautunut riitaisaksi? Jos toinen olisi pettänyt?

Toisaalta unelmointi on myös ihanaa, sillä siten voi rakentaa jotain sellaista, mitä ei itsellä ole. Ensirakkauden muistaa vielä vanhoillakin päivillä.

Turun yliopiston aivotutkijan ja psykologin Lauri Nummenmaan mukaan on mahdollista, että ensirakkaus jättää aivoihin poikkeuksellisen vahvan muistijäljen, sillä se koetaan silloin ensimmäistä kertaa (MT 24.1.2026). Ihminen muistaa samalla tavoin esimerkiksi ensimmäisen koulupäivänsä.

Unelmointi ja haaveilu voi kuitenkin mennä myös liiallisuuksiin. Psykiatriassa tunnetaan termi maladaptive daydreaming, pakonomainen haaveilu tai fantasiointi.

Psykiatri ja tutkija Colin Ross kertoo BBC:n artikkelissa (1.6.2026), että pahimmillaan ihminen voi käyttää unelmointiin jopa 12 tuntia päivässä.

Liiallinen sisäiseen maailmaan uppoutuminen voi johtaa vakavaan ahdistukseen, sosiaaliseen eristäytymiseen ja ihmissuhteista vetäytymiseen. Häiriöön ei ole vielä virallista hoitosuositusta.

Rossin mukaan jopa 2–4 prosenttia väestöstä kärsii pakonomaisesta haaveilusta.

Ross lohduttaa kuitenkin, että haaveilu ei ole itsessään huono asia. Unelmointi on normaali henkinen toiminto, ja sitä tekevät lähes kaikki. Tutkijat ovat arvioineet kyselylomaketutkimusten perusteella, että valveillaoloajasta 30–50 prosenttia kuluu ajatuksiin, jotka eivät liity siihen, mitä teemme juuri sillä hetkellä.

Nuoruudenrakkaudesta unelmoimisella on jotain yhteyttä uskonnon kanssa: molemmat perustuvat uskoon. Emme voi tietää, onko Jumala olemassa, mutta voimme uskoa siihen.

Samalla tavalla emme voi tietää, millaista elämä olisi, jos olisimme yhdessä nuoruudenrakkautemme kanssa.

Voimme kuitenkin uskoa ja luottaa siihen, että asiat ovat hyvin juuri nyt. Rakkaus mitataan lopulta teoissa, ei haikaranpunaisiin pilviin rakennetuissa unelmissa.