Hopeakoru on tehty käytettäväksi: Suomalaiset vintagekorut ovat yhä arvossaan

1960-luvun hopeakoruissa on kiinnostavia muotoja. Rannekorut ovat suunnitelleet Toivo Salmi ja Kirsti Ilvessalo. Riipusten valmistajaleimoista vain vasemmanpuolimmaisen leima on luettavissa, sen suunnittelija on Reijo Sirkeoja. Kuva: Jaana Kankaanpää

Ajattomia hopeakoruja alkoi kerääntyä suomalaisiin korulippaisiin 1950-luvulta alkaen, jolloin niistä oli yhtäkkiä tullut kiinnostavia.

Nouseva kultaseppäpolvi jätti naturalistisen luonnonmuotojen kuvaamisen ja alkoi tuottaa kaula- ja rannekoruja, sormuksia ja rintaneuloja, joissa oli hienostuneen abstrakteja ja graafisia muotoja.

Korumuotoilijat olivat löytäneet 1950-luvulla uudenlaisen muotokielen, joka oli aiempaa rohkeampaa: metalli ei ollut pelkästään alistettu palvelemaan ja kehystämään kiveä, vaan yhdistelmä muodosti toisiaan täydentävän kokonaisuuden.

Ajan hengen mukaisesti hopean kanssa käytettiin usein suomalaisia korukiviä, esimerkiksi spektroliittia.

Suomalaisten vintagekorujen nykyiset jälleenmyyntihinnat saavat toivomaan, että korulippaan pohjalta löytyvä koru olisi vaikka Elis Kaupin suunnittelema.

Elis Kauppi perusti Kupittaan Kulta Oy:n yhdessä Jorma Nurmen ja Pekka Kivipuron kanssa 1945. Kauppi toimi erityisesti Kupittaan Kulta Oy:n taiteellisena johtajana ja korumuotoilijana.

Alkuvuosina yrityksen valmistamat korut edustivat vielä perinteisiä korumuotoilua, mutta vuosien 1955 ja 1965 välillä suunnitellut korut olivat Kaupin kulta-aikaa. Metalli ja kivi olivat koruissa sopusoinnussa ja koruista muodostui veistosmaisia. Kaupin suunnittelemat korut valmistettiin perinteisin menetelmin, eikä hän siirtynyt valutekniikkaan toisin kuin monet muut suunnittelijat.

1960-luvulla tunnettuja kotimaisia korumuotoilijoita oli jo lukuisia. Pentti Sarpaneva, Paula Häiväoja, Bertel Gardberg, Eero Rislakki, Börje Rajalin, Björn Weckström sekä Kirsti Ilvessalo, joka tunnetaan myös ryijyjen suunnittelijana.

Suomalaisten korukivien käyttö hopean rinnalla huomattiin erityisesti Länsi-Saksassa, jonne suomalaiskoruja vietiin runsaasti.

Aiemmin varakkuutta osoitettiin hopealla, oli hienoa kattaa pöytähopeat. Nyt hopeiden käyttö kertoo enemmän kulttuurisesta tietoisuudesta ja perinteen tuntemisesta.

Juhlapöydän kattauksissakin teräksiset aterimet kelpaavat kaikille, mutta jos joskus saa käteensä hopeiset, onhan siinä eroa!

Jos hopeakoruja lipaston laatikoista löytyy, niitä kannattaa käyttää. Hopea tummuu kun se on kosketuksissa ilman sisältämän rikin kanssa. Tummumista on mahdoton välttää, mutta korun säännöllinen käyttö ja kevyt puhdistus estävät lian, pölyn ja käsistä jäävän rasvan ja hien haitallisia vaikutuksia ja hidastavat tummumista.

Hopeiset ruokailuvälineet ja muut hopeaesineet on paras pestä käsin. Konetiskiaineet ovat hopealle liian vahvoja.

Jos vintagekorua ei löydy omasta korulippaasta, sen hankinta onnistuu vieläkin helposti. Useat kultasepänliikkeet myyvät myös käytettyjä kotimaisia koruja.

Rintakoru viimeistelee myös kuninkaallisten asut. Ison-Britannian kuningatar Elisabet II:n asua koristaa rintaneula lähes aina. Vaikka puhutaan rintakorusta, sen paikka ei ole rinnassa, vaan solisluun alapuolella.

Elisabet II käyttää rintakorua vasemmalla, sydämen puolella, mutta riippuu asun yksityiskohdista ja korun muodosta, kummalle puolelle koru kannattaa kiinnittää.

Elis Kauppi eräs 1950- ja 60-luvun suosituimmista korumuotoilijoista. Kultasepänliike Caratian valikoimissa on runsaasti vintagekoruja. Kuvassa reunoilla olevat korut on suunniteltu 60-luvulla, keskellä oleva 70-luvulla.