Könninkellosta roikkuu mystinen naru, joka sai kansan suussa roisin nimensä öisen tarpeen perusteella

Pauli Nevala, Reijo Vuorela ja Paavo Mahlamäki tekevät viimeisiä säätöjä yhteen valmistumaisillaan olevan könninkellon koneistoon. Kaikkiaan kelloja valmistuu neljä, joista kaksi menee Vuorelan kahdelle vielä ilman könniläistä olevalle lapselle. Kuva: Johannes Tervo

Komeita kaappikelloja on maatalojen ja kaupunkiasuntojen koristuksina, mutta vain osa niistä käy 1800-luvulla valmistetulla Könnin suvun kelloseppien rakentamalla koneistolla.

Ilmajoella asuneet Könnin suvun mestarit valmistivat aikoinaan kaappi- ja muita kelloja tiettävästi Pietariin asti. Yksi niistä komeilee Valtioneuvoston tornissa vuodelta 1822.

Kaappikello vastasi arvoltaan lehmän hintaa, eli aivan matalimpiin torppiin könninkelloa ei ollut varaa hankkia.

Ilmajokelainen Reijo Vuorela oli tehnyt pari könniläistä kaappikelloa kansalaisopiston kurssilla jo 1970- ja 1980-luvulla, mutta hinku tehdä könniläinen jokaiselle kolmelle lapselle innosti uuteen urakkaan nelisen vuotta sitten.

”Paavo Mahlamäen tunsin jo aiemmin ja hän ehti lähteä mukaan päästyään eläkkeelle. Kun soitin kelloseppä Pauli Nevalalle, tämä innostui heti koneistojen tekemisestä. Meillä on viisi vuotta ikäeroa kaikilla”, sanoo Vuorela, 79, joka on kolmikon vanhin.

Kaappien valmistus oli helpoin osuus, mutta könninkellon sielu on juuri sen koneisto. Lattiamalliset kaappikellot tulivat aikoinaan 1700-luvulla Ruotsista Kristiinankaupunkiin ja ne levisivät sitä kautta sisämaan lakeuksille.

”Siinä se on. Tuskinpa könniläisetkään itse kaappeja valmistivat”, sanoo Nevala, joka kertoo haaveilleensa könniläisen tekemisestä jo pitkään.

Könnin mestarit eivät tyytyneet vain kopioimaan koneistoa, vaan alkoivat kehittämään sitä eri tavoin.

”He tekivät koneistolle entisiä tukevammat pohjat ja parantelivat muutenkin”, Nevala sanoo.

Lisäämällä koneistoon uusia osia perinteinen kaksiviisarinen muuttui viisi- tai jopa seitsemänviisariseksi älykelloksi.

Kolmikon viimeistelemät, virittämät ja säätämät kellot ovat kaksiviisarisia, jotka lyövät puolen ja täyden tunnin välein.

Vuorela valmisti vuonna 1985 viisivisarisen, joka näyttää tuntien ja minuuttien lisäksi kuukauden, viikonpäivän ja päivämäärän.

Seitsemänviisarinen pystyy näyttämään lisäksi sekunnit ja kuunkierron. Aikaa voitiin mitata tuvassa jo siis isoisän isoisän aikaan sekunneissa. Eri asia on, mihin sitä 1800-luvulla tarvittiin.

”Historiatiedon mukaan seitsemänviisarisia on valmistettu aikoinaan vain vajaat kaksikymmentä kappaletta. Yli puolet niistä on vielä hengissä”, sanoo kellojen historiasta lukenut Mahlamäki.

Hän on tehnyt uraauurtavaa työtä taltioidessaan koneiston mittasuhteet digitaaliseen muotoon Vuorelan ruutuvihkoon tallennettujen mittojen perusteella. Nevala on puolestaan antanut omat kommenttinsa mittojen toiminnallisuudesta.

Vielä ei ole tietoa, miten tallennettuja mittoja voidaan hyödyntää, mutta tulevat tekijät saanevat niistä apua koneistojen tekoon.

”Pitäähän perinnettä jatkaa”, perustelee Nevala innostustaan pitkään projektiin.

”Toivottavasti muutkin innostuvat tästä, ei tämä mitään rakettitiedettä ole. Sitkeyttä se tosin vaatii”, käsityön osuutta valmistuksessa korostava Vuorela lisää.

Kelloseppä Pauli Nevala kiinnittää liikkeessään käsin maalattua, nimikoitua kellotaulua, joka kätkee taakseen könniläisen koneiston. Puukotelon reunassa riippuu kusinaru, josta vetämällä kuulee kuluvan tunnin lyönnit. Kuva: Johannes Tervo

Könniläisen käynti on saatu säädettyä varsin tarkaksi mekaanisuudesta huolimatta.

Erikoisinta on, että koneiston heiluriin voidaan lisätä eri materiaaleja hyödyntävät lämpötasauspuikot tasakäyntisyyden tueksi. Niiden avulla minimoitiin lämpötilojen suuret erot tuon ajan vetoisissa huoneissa.

Toinen erikoisuus on kellotaulusta roikkuva nyöri, jota kutsutaan kansan suulla kusinaruksi. Se kertoo pimeänä yönä vetäjälleen, monesko tunti on menossa.

Hammaspyörien rattaat saadaan jyrsittyä oikeisiin jakoihin tällä laitteella. Kuva: Johannes Tervo

Tarvittavat metalliosat on hankittu alan erikoisliikkeistä ja työstetty asiaankuuluvin laittein. Esimerkiksi hammaspyörät on jyrsitty erityisellä jakolaitteella, jota kutsutaan keervärkiksi. Isoimmissa rattaissa on 70 hammasta.

Rattaiden kevennykset ja muun muassa viisareiden koristesahaukset on tehty lehtisahalla.

Kolmikon kokoontumiset kerran viikossa kolmeksi tunniksi keskeytyivät, kun korona iski Suomeen yli kaksi vuotta sitten. Kaikki olivat jo tuolloin valmistaneet kaapit koneistoja varten.

Miehet sanovat könniläisten kasaamisen olevan tärkeä henkireikä muuhun arkeen. Toisinaan työaikaa kului myös keskusteluun maailman menosta, mikä kertoo porukan yhteishengestä.

”Yhteistyö on sujunut hyvin, eikä riitaa ole koskaan tullut”, sanoo Nevala, joka pitää edelleen kelloliikettään Kurikan keskustassa. Siellä on myös koneistot kasattu.

”Könninkellon koneisto on lähes ikuinen, kuitenkin aina sen saa huollettua ja koneiston laakerit vaihdettua”, Nevala lupaa.

Kuva: Johannes Tervo

Aiheesta lisää 20.5. perjantain painetussa lehdessä.

Lue myös:

Viimeinen Könnin kellon rakentaja