Kaksi kananmunaa päivässä riittäisi turvaamaan pikkulapsen aivojen kehityksen, mutta ne häviävät aikuisten suihin

On vaikea ymmärtää, kuinka meille niin arkipäiväinen ja edullinen elintarvike on nälästä kärsivillä alueilla Afrikassa aarre.  Kuva: Kari Salonen

”Mutta meillä kaikilla on nälkä.” Tämä surullinen lause jäi leijumaan ilmaan angolalaisessa kylässä joulukuun alussa, missä olin mukana monitoroimamassa hankkeidemme toteutumista.

Angolalainen, nuori äiti kertoi koko perheen syöneen kananmunat, jotka oli tarkoitettu kroonisesta aliravitsemuksesta kärsiville pikkulapsille. Hänen pienin lapsensa nukkui kankaan sisällä hänen selässään.

Kylistä oli kartoitettu vaarallisessa tilanteessa olevat pikkulapset. He saivat nyt kaksi kananmunaa päivässä sekä rautaa ja vitamiinivalmistetta, jotta aivojen kehityksen kannalta kriittinen kasvuvaihe olisi turvattu. Mutta koska kaikilla, myös aikuisilla, on nälkä, koko kuukaudeksi tarkoitetut munat olivat jo suurelta osin huvenneet.

Olimme patikoineet reilun tunnin verran kukkulan laelle sijaitsevaan kylään. Auto oli jätetty alas laaksoon, sillä kylään ei kulkenut kelvollista tietä. Kylässä ei ollut sähköä eikä käymälöitä, ja lähin kaivo oli melko pitkän kävelymatkan päässä.

Pienten lasten aliravitsemustilanteeseen parannusta hakeva hanke on toivottavasti laajempaan kehitykseen tähtäävän työn alku.

Angola on monella mittarilla mitattuna yksi maailman vähiten kehittyneistä maista, esimerkiksi lapsikuolleisuus on jopa maailman korkeinta. Sinänsä ei ole yllätys, että lapsia kuolee esimerkiksi ripuliin kylissä, joissa ei ole käymälöitä.

Yleisesti nälän poistamiseksi tarvittaisiin äärimmäisen köyhyyden poistamista, rauhaa ja hyvää hallintoa. Angolan veristä lähihistoriaa ja korruption valtaamaa nykytilannetta ajatellessa tuntuu, että on liian paljon tehtävää, liian suuria vuoria siirrettävänä.

Mietin nuoren äidin sanoja nälästä. Tunsin häpeää siitä, että omakin vatsani jo kurni nälästä pitkän päivän jälkeen, ja tiesin itse kuitenkin saavani illalla ruokaa. Ruoka maailmassa riittäisi kaikille, mutta se ei jakaudu tasaisesti tai sitä ei jaeta.

Suomi valittiin muutamia vuosia sitten maailman ruokaturvallisimmaksi maaksi. Meille on mahdollista auttaa muita.

Maaret Kallio kirjoittaa uuden vuoden kolumnissaan osuvasti siitä, miten toisten hyvinvointi on aina myös osa omaa hyvinvointiamme. ”Oma elämämme ei ole koskaan yksinomaan vain omamme, ja se on ennen kaikkea onni”.

Mitä sitten itse voisi tehdä? Voi äänestää eduskuntaan kansanedustajaa, joka pitää kehitysyhteistyötä tärkeänä. Voi tehdä yhteistä hyvää ajavia arjen valintoja esimerkiksi ostamalla Reilun kaupan tuotteita, jolloin ei tule tukeneeksi epäreilua maanomistusta ja epätasa-arvoista työtä. Voi toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Onhan siinä jo uuden vuoden lupausta kerrakseen. Me on kuitenkin aina enemmän kuin minä.

Maaretin sanoin, ”Käsitys ihmisyydestä on puutteellinen, mikäli ymmärtää sen lähinnä oman hyvinvoinnin maksimoimiseksi.”

Kirjoittaja on pitkään Nepalissa ja Senegalissa työskennellyt Suomen Lähetysseuran asiantuntija, joka uskoo siihen, että jaettu suru puolittuu ja ilo kaksinkertaistuu.