Tarina on köyhän aarre
Hyrynsalmelta Helsingin Seurasaareen siirretty Hallantalo oli kuuluisa vieraanvaraisuudestaankerrotaan, kertoo Satumaarit Myllyniemi kirjassaan Korpimuseo. Hallan ukko, Johan Alfred Heikkinen, elvytti Hyrynsalmella poronhoitoa. Hänen neuvonsa taloon tulijoille oli: ”Akka ja mökki ja poro poro poro.” Kari Salonen Kuva: Viestilehtien arkistoTarinat ovat piste, johon katsomalla voi nähdä tämän todellisuuden läpi. Ne näyttävät itsestämme ja muista jotain sellaista, jonka näkemistä tarinan kertoja ja kuulija kaipaavat, joskus jopa himoitsevat.
Kulttuuriantropologi Satumaarit Myllyniemi on kerännyt Kainuusta satoja tarinoita, joissa katkeruus, viha, rakkaus ja valta kiertyvät yliluonnollisiksi säikeiksi.
”Voisi sanoa, että poikkeuksetta minut on vedetty lämpimästi kynnyksen yli sisään pirttiin”, Myllyniemi kuvailee.
”Ihmiset ovat solahtaneet helposti juttelemaan paroista, piruista, rumista hengistä, keijukaisista ja kaikista niistä henkiolennoista, jotka ovat olleet yhtä tosia ennen kuin piiat, rengit, isännät ja emännät.”
”Taikausko ei ole kadonnut mihinkään, se on vain hieman muuttanut muotoaan.”
Moneen pulmaan haettiin ennen vastausta tietäjiltä. He osasivat esimerkiksi nostattaa lemmen ja kylmettää sen.
Suomussalmen Murhijärvellä, aivan Venäjän rajalla, asui vielä 1900-luvun alussa tietäjä, joka yhdisti nuoria pareja. Tietäjän neuvojen mukaan elävältä pääskyseltä otettiin kieli, lintu vapautettiin ja sitten pääskysen kieli suussa suudeltiin mieluista tyttöä tai poikaa. Näin saatiin ihastus rakastumaan.
Mustaa magiaa voitiin käyttää sairastuttamaan tai köyhdyttämään taikojen kohteita. Niiden teossa auttoi taikapussi, joka sisälsi kuolleiden ruumiinosia, punaista lankaa, karhun ja käärmeen hampaita, hautausmaan multaa ja ukkosen polttamaa puuta.
Tietäjän syrjäinen asuinpaikka ei ollut mikään sattuma.
”Kansallisromantikot uskoivat, että mitä syvemmällä korvessa asumus oli, sitä suurempi oli ihmisen kansanrunouden taito”, Myllyniemi kertoo.
”Luonnon koskematon hiljaisuus ja erämaamiljöö kirvoittivat ihmisen henkiset voimavarat. Tuo syrjästä katsomisen kyky on edelleen läsnä, ja monilla ihmisillä on herkkä luontosuhde.”
Myllyniemi itse innostui uskomusperinteestä, kun hänen Kainuussa tapaamansa vanhus alkoi kesken tavallisen keskustelun kertoa yliluonnollisista olennoista.
”Hän jutteli tyhjösistä, jotka kesähelteellä sytyttelevät pellon reunamia, nakkelevat esineitä uunin päältä sekä tökkivät ja näpistelevät nukkuvia”, Myllyniemi kuvailee.
Tarinat kuuluivat ennen vieraanvaraisuuteen: niitä oli tarjota köyhälläkin.
”Kainuussa on ollut helppoa kerätä tarinoita, koska ihmiset ovat esimerkiksi laukkuryssien avulla oppineet kohtaamaan vieraan”, Myllyniemi kertoo.
Rikas tarinaperinne heijastelee Kainuun historiaa alueena, jonne on vaeltanut paljon ihmisiä sekä idästä että lännestä. Kainuu on ollut vapaata metsästysaluetta, ja sieltä on ollut hyvät vesistöyhteydet. Niitä ovat käyttäneet sekä kaupustelijat että ryövärit ja tuhoajat.
Historiallisen ajan tarinoita värittävät kertomukset rappasodasta ja Isovihasta.
Rappasodassa 1500-luvun lopulla hävitettiin koko Kainuu. Vain piilopirttien asukkaat pelastuivat. Isoviha oli osa Pohjan sotaa, ja sen melskeet yltivät alueelle vuosina 1712–1721. Kaksi sotaa menevät kansan suussa sekaisin, ja niitä kutsutaan vainolaisajoiksi.
”Rapparit kuvattiin kauheiksi ryöstäjiksi, mutta myös suomalaiset hävittivät Karjalaa ryöstöretkillään”, Myllyniemi muistuttaa.
”Sota-aikoihin ja levottomuuksiin liittyy aarretarinoita, joissa kerrotaan kainuulaisten ryöstäjiltä piilottamista aarteista.”
Kirkonkelloja on piilotettu vainolaisilta upottamalla ne sodan ajaksi veteen. Useissa tarinoissa ne upposivatkin pohjamutiin, eikä niitä saatu ylös. Kellot ovat moukuneet ja vaikertaneet syvyyksissä kuin inhimilliset olennot.
Vainolaisten lisäksi aarteita on piilotettu myös perillisiltä. Kun aarteiden ei haluttu joutuvan perillisten käsiin, ne kaivettiin piiloon johonkin syrjäiseen paikkaan.
Aarretta suojaamaan asetettiin ehdot, jotka sen saajan oli täytettävä.
”Aarretarinoissa aarre kuvataan usein suurpiirteisemmin kuin sen saamisen ehdot. Ehtojen täyttäminen on ollut tarkkaa puuhaa, useimmiten mahdotonta”, Myllyniemi kuvailee.
Aarteen saamisen ehdot ovat voineet sisältää ihmisuhreja. Jos aarteen saa väärin perustein, siitä ei seuraa kuin harmia.
Hyrynsalmen Salmijärven rannasta oli yhden tarinan mukaan 1900-luvun alussa löytynyt hopea-aarre. Kaksi miestä oli nostanut sen, mutta toinen löytäjä kuoli kauan kiduttuaan. Toinenkaan ei saanut rauhaa, ennen kuin oli palauttanut hopeat.
Aarteiden merkkinä palaa yhä aarretulia. Juhannuksena ja uutena vuotena aarteiden kätkijöiden haamut voi nähdä puhdistamassa niitä.
Tarinoita kertomisella oli suuri merkitys kainuulaisten identiteetille ja omanarvontunteelle.
”Kainuu tunnetaan köyhyydestä. Vuosisatoja, polvesta polveen ihmiset ovat katsoneet köyhyyttä silmästä silmään”, Myllyniemi taustoittaa.
”Kainuulaiset ovat ryömineet nälkäkuolemaa, luontoa, tervaporvareita ja metsäherroja vastaan.”
Ei olekaan ihme, että tarinoista on haettu vaihtelua ja lohtua mutta myös oikeutta. Useissa paikoissa kerrotaan asuvan levottomia henkiä, jotka muistuttavat menneistä vääryyksistä.
”Moneen viattoman oloiseen paikkaan liittyy kammottava muisto”, Myllyniemi kertoo.
”Kuolemanpelko, sota, sairaudet ja inhimillinen hätä ovat pakottaneet keksimään selitysmalleja ja ratkaisukeinoja yliluonnollisuudesta.”
Jopa kristilliset liikkeet ovat liittyneet saumattomasti tähän perinteeseen uskomattomine saarnaajapersoonallisuuksineen.
Kainuu kutsuu yhä tarinoiden maailmaan.
”Lopulta mikään ole verrattavissa siihen vapaudentunteeseen, jonka voi kokea hämärtyvässä illassa nuotiotulen loimussa vaelluksen päätteeksi”, Myllyniemi kuvailee.
”Silloin voi aistia muinaisuuden värinän, iättömän, ajattoman ja alkuperäisen luonnonelämän.”
Terhi Pape-Mustonen
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
