Neuvostoaikana höyryveturit kuljettivat suomalaiset karkotetut ja vangit kaukaisiin paikkoihin eri puolille Neuvostoliittoa, kuten Hiipinään, Siperiaan ja Vorkutaan (kuvassa). Kuva: Wikipedia Commons
Anni Reuterille selvisi väitöskirjaa tehdessä sukulaisten karu kohtalo Stalinin vainoissa – isovaarin kerrottiin kuolleen sydänkohtaukseen, mutta todellisuudessa hänet teloitettiin
Historiantutkija Anni Reuterin oma isoisä pelastui täpärästi Stalinin vainoista. Isoisän inkerinsuomalainen perhe karkotettiin Siperiaan.
Niukkasen kylän kolhoosin naiset istumatyössä. Edessä on Katri Niukkanen. Kolhoosista eli yhteismaatilasta ei saanut rahapalkkaa ja toimeentulo oli hyvin epävarmaa. Kuva: Inkerin Kulttuuriseuran arkistoAnni Reuter kuuli ensimmäistä kertaa Stalinin vainoista kahdeksanvuotiaana. Elettiin 1980-luvun alkua ja hän istui isovanhempiensa kodin antiikkimatolla Lahdessa.
Isoisän serkku Toivo Jääskeläinen kertoi, miten hän pakeni Neuvosto-Kazakstanin karkotuksesta 1930-luvulla. Kaikki sukulaiset kuuntelivat tarinaa hiirenhiljaa.
”Se oli alkulaukaus myöhemmälle tutkimukselleni. Toivo oli hauska henkilö ja hän teki paostaan vitsikkään seikkailutarinan. Minua mietitytti jo silloin, miksi Neuvostoliitosta piti paeta. Tämä ei sopinut Kekkoslovakian kuvaukseen naapurinmaasta”, Reuter sanoo.
Toivo Jääskeläinen karkotettiin äitinsä ja siskonsa kanssa Pietarin kupeesta Keltosta Inkerinmaalta nykyiseen Kazakstaniin vuonna 1935. Isä joutui vankileirille pohjoiseen.
Teini-ikäisestä Toivosta ja vasta 12-vuotiaasta Hilma-siskosta tehtiin lapsityöläisiä Keski-Aasian pelloille. Kuvaus inkerinsuomalaisista sukulaisista poimimassa puuvillaa muistuttaa Reuterin mielestä mustien orjien kohtelua Amerikan etelävaltioissa.
”Suomalaisten olosuhteet Kazakstanin karkotuksessa sopivat nykyiseen orjuuden määritelmään”, Reuter sanoo.
Lääkäri suositteli kuiskaten, että Toivo pakenisi Aasiasta, muuten hän kuolisi malariakuumeeseen. Jääskeläisen pakoreitti kulki Aasiasta tuhansia kilometrejä halki Neuvostoliiton Leningradiin, Inkeriin ja Kuolan niemimaalle.
Pakotarina huipentui siihen, kun puna-armeijaan joutunut Toivo ja Suomen armeijan pastori Juhani Jääskeläinen (Anni Reuterin isoisä) tapasivat jatkosodan alussa. Toivo antautui suomalaisille.
”Toivo Jääskeläinen liittyi isoisäni suosituksesta Suomen armeijaan vuonna 1941. Hän taisteli Neuvostoliittoa ja lopulta myös Lapissa Saksaa vastaan. Heimosotureilla oli silloin luulo ja toivo, että he saisivat Suomen kansalaisuuden, Reuter kertoo.
Rauhansopimuksen jälkeen Toivo Jääskeläistä uhkasi pakkopalautus Neuvostoliittoon ja todennäköisesti 25 vuoden vankileirituomio.
”Toivo pakkasi laukkunsa ja souti veneellä Tornionjoen ylitse Ruotsiin. Myös isoisälläni Juhanilla oli pakoauto valmiina. Hänkin pelkäsi palautusta Neuvostoliittoon, vaikka oli Suomen kansalainen”, Reuter sanoo.
Neuvostoliiton terrorin kokonaiskuvaa ei tietenkään Anni Reuterille vielä lapsena kerrottu. Vasta isovaarin Pietari Jääskeläisen Siperian päiväkirja avasi hänen silmänsä lopullisesti.
”Suvun tarina osoittautui paljon karummaksi kuin olin osannut kuvitella.”
Hänen vanhempansa kuljettivat ihmeellisellä tavalla säilyneen päiväkirjan Petroskoista Helsinkiin vuonna 1989. Pietari Jääskeläinen piti päiväkirjaa koko karkotuksen ajan pääsiäisestä 1931 joulukuuhun 1937.
Anni Reuter on valtiotietieteiden tohtori, joka työskentelee tutkijana Helsingin yliopistossa. Hän tutki 2023 julkaistussa väitöskirjassaan inkerinsuomalaisten totaalista karkoitusta Neuvostoliitossa.
Väitöskirjaa tehdessään Reuter ymmärsi, että sukulaisten tavoin valtava joukko suomalaisia joutui vainojen kohteeksi. Josif Stalinin valtakaudella kaukaisiin neuvostokolkkiin karkotettiin yli 100 000 raja-alueen ja Inkerin suomalaista.
”Monet suomalaiset saattavat tietää loikkareista Antti Tuurin Ikitie-romaanin kautta, mutta inkerinsuomalaisten kohtalo on jäänyt vähemmälle huomiolle historiankirjoituksessa. Inkerinsuomalaiset muodostivat kuitenkin selkeän enemmistön (85 %) suomalaisista Neuvostoliitossa”, hän muistuttaa.
Anni Reuterin elokuussa ilmestynyt tietokirja Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa (SKS) luo kokonaiskuvan suomalaisiin kohdistuneista joukkokarkotuksista ja terrorista Neuvostoliitossa.
Tarpeita varten oli ämpäri, johon piti tehdä hyvät ja pahat. Naisia tarpeiden teko hävetti.
Pietari Jääskeläisen päiväkirjaKeltosta Siperiaan 1930-luvun alussa karkotettuun Pietari Jääskeläisen perheeseen kuului 12 henkeä. Anni Reuterin isoisä Juhani Jääskeläinen oli onnekseen muuttanut Suomeen opiskelemaan vuonna 1925 juuri ennen vainojen kiihtymistä.
Aseistetut vartijat sulloivat inkerinsuomalaiset lapset, vanhukset, miehet ja naiset ”härkävaunuihin”, joissa kuljetettiin yleensä eläimiä.
”Juna piteni 41 vaunuun, jossa jokaisessa oli noin 40–45 henkeä. Ikkunaluukkuja ei voinut kylmyyden takia pitää auki. Tarpeita varten oli ämpäri, johon piti tehdä hyvät ja pahat. Naisia tarpeiden teko hävetti”, Pietari Jääskeläinen kertoo päiväkirjassaan.
Junamatka kesti 1930-luvulla kymmenisen päivää, mutta sotien aikana reissu saattoi viedä yli kuukauden, kun suomalaisia kuljetettiin Leningradin piiristä Siperiaan.
”Ihmisiä kuoli todella paljon täyteen sullotuissa junassa. Ruokahuolto oli huonosti järjestetty, eikä sairaanhoidosta ja hygieniasta ollut tietoakaan”, Reuter kuvailee.
Elinkelvottomissa karkotuspaikoissa moni suomalainen menehtyi kylmään, nälkään, tauteihin ja pakkotyöhön. Anni Reuterille selvisi vasta väitöskirjan teon yhteydessä isovaarin Pietari Jääskeläisen ja hänen esikoispoikansa Simon kohtalo.
”Viranomaiset väittivät Katariina-vaimolle Pietarin kuolleen sydänkohtaukseen sotavuonna 1942, mutta se oli huijausta. Pietari ja Simo teloitettiin ampumalla samana päivänä Siperiassa lokakuussa 1938.”
Stalinin vainoissa saatettiin teloittaa jopa 25 000–30 000 suomalaista tai suomalaissyntyistä. Monet tutkijat ovat kutsuneet inkerinsuomalaisten vainoa kansanmurhaksi.
Amerikansuomalainen metsuri. Pakkotyövoiman käyttö kasvoi Karjalan metsätaloudessa 1930-luvulla. Kuva: G.A. Andunukov ja J. M. Roskin, Karjalan Tasavallan KansallisarkistoYli 65 000 inkeriläistä evakuoitiin Saksan valtaamasta Inkeristä Suomeen toisen maailmansodan aikana. Suomessa vietetty aika jäi heillä kuitenkin vain yhteen tai kahteen vuoteen.
Jatkosodan päätyttyä Suomen oli myönnyttävä raskaisiin rauhanehtoihin. Inkeriläisten paluu Neuvostoliittoon oli rauhansopimuksen mukaan vapaaehtoista lukuun ottamatta erityisryhmiä, kuten sotilaita ja orpoja, Reuter painottaa.
Siitä huolimatta venäläiset valvontakomission jäsenet kiersivät maata, suostuttelivat ja painostivat inkeriläisiä siviilejä palaamaan Neuvostoliittoon.
”Suomen viranomaiset eivät kertoneet inkeriläisille, että he saavat jäädä Suomeen”, Reuter sanoo.
Inkerinsuomalaiset luulivat, että he pääsisivät Inkeriin, mutta todellisuudessa edessä oli matka vankileireille ja karkotukseen Sydän-Venäjälle.
”Suomalaiset todennäköisesti tiesivät inkeriläisten määränpään, koska juna-aikataulujen kuljetusajat olivat niin pitkiä. Kuljetusten annettiin silti jatkua. Ruotsin viranomaiset varmistivat aina, että inkeriläiset lähtevät maasta vapaaehtoisesti. Suomessa ei ollut vastaavaa käytäntöä”, hän korostaa.
Sodan aikana Suomeen muuttaneista yli 63 000 inkeriläisestä Neuvostoliittoon palasi ja palautettiin noin 56 000 henkilöä.
Pitäisikö Suomen valtionjohdon esittää anteeksipyyntö inkerinsuomalaisille heidän kohtelustaan jatkosodan päätyttyä?
”Sitä kannattaisi miettiä. Varmasti moni inkerinsuomalainen kokisi sen hienona eleenä. Esimerkiksi presidentti Mauno Koivistolla oli tästä asiasta huono omatunto”, Reuter vastaa.
Valvontakomission johtaja Andrei Ždanov ja tasavallan presidentti J.K. Paasikivi vuonna 1944. Kuva: Osvald Hendenström, MuseovirastoAnni Reuterin tutkimustyön perusteella suomalaisiin kohdistui muita vähemmistöryhmiä voimakkaampi sorto Neuvostoliitossa. Suomalaiset saivat esimerkiksi suhteessa enemmän kuolemantuomioita.
Reuterin mukaan vaino johtui osaltaan siitä, että suomalaiset asuivat strategisesti tärkeällä alueella Pietarin ympäristössä ja heillä oli yhteyksiä kapitalistiseen naapurimaahan.
”Suomalaisia epäiltiin usein agenteiksi ja pelättiin, että he siirtyvät sodan syttyessä vastapuolelle.”
Reuterin mielestä ei ole täysin selvää, oliko Stalinilla erityisen vihamielinen suhde suomalaisiin. Neuvostoliiton yksinvaltias epäili kyllä kaikkia rajaseudun kansoja.
Pelätty Andrei Ždanov johti valvontakomissiota Suomessa jatkosodan jälkeen. Stalinin vävy nousi Leningradin kommunistisen puolueen johtoon vuonna 1934.
”Ždanov saattoi olla suurin peluri suomalaisten vainoissa. Toisaalta hän oli Stalinin oikea käsi ja luotettu.”
Reuterin mukaan nyky-Venäjällä on havaittavissa edelleen Gulagin kaikuja. Esimerkiksi mittavat lasten pakkosiirrot Ukrainan miehitetyiltä alueilta Venäjälle ovat sotarikoksia. Itänaapurissa vainotaan jälleen myös historioitsijoita.
Anni Reuter toivoo, että suomalaisten kokemat puhdistukset Neuvostoliitossa nostettaisiin koulujen opetuksessa esille siinä missä Hitlerin diktatuurin natsirikokset.
”Stalinin ajan vainoissa kuoli enemmän ihmisiä kuin holokaustissa. Lukumäärään voi lisätä myös muut kommunismin uhrit”, hän muistuttaa.
Anni Reuter, Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa, SKS kirjat elokuu 2023, 396 sivua.
Inkerin lipun uudelleen vihkiminen Kapanitsassa 14. toukokuuta 1989. Albert Kirjanen, Paavo Parkkinen, Rudolf Eerikäinen ja kaksi tunnistamatonta henkilöä pitelevät Inkerin lippua, jonka siunaavat papit Arvo Sunto ja Aatami Kuortti. Kuva: SKS KIA, Albert Kirjasen arkistoArtikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
