Zlata kertoo, että hänen koulussaan on kaksi muutakin ukrainalaista, mutta he ovat eri luokalla. Koulussa Zlata viettää aikaa heidän kanssaan, mutta vapaa-ajalla hän touhuaa suomalaisten kavereidensa kanssa. Kuva: Pasi Leino
Olena Zavialova löysi perheelleen paikan Suomesta – kauhujen yö Kiovassa tasan kaksi vuotta sitten nostaa tunteet edelleen pintaan
Ukrainalaisäidin päätös jäädä perheineen pysyvästi Suomeen syntyi matkalla sodan runtelemaan kotimaahan. Epätietoisuus omasta tulevaisuudesta kuormittaa sotaa paenneita ihmisiä ja voi hidastaa kotoutumista.
Olena Zavialova ja Zlata-tytär ovat sopeutuneet elämään pikkupaikkakunnalla, vaikka tulevat Kiovan miljoonakaupungista. Zavialovan mielestä parasta Suomessa on luonto ja rauhallisuus. Hän pitää siitä, ettei täällä ole korkeita aitoja talojen ympärillä kuten Ukrainassa. Kuva: Pasi LeinoLaukut oli pakattu valmiiksi. Tosin vain kevyesti, sillä jos lähtö tulisi, mukaan ei voitaisi ottaa paljoakaan. Uutiset olivat enteilleet pahinta jo jonkin aikaa.
Sitten, varhain helmikuun 24. päivänä vuonna 2022, pelätty hetki koitti Kiovassa.
”Saatan alkaa itkeä”, Olena Zavialova varoittaa, kun hän alkaa muistella järkyttäviä tapahtumia.
Se on täysin ymmärrettävää. Kerron, että voimme koska vain vaihtaa puheenaihetta, jos vain tuntuu siltä.
Meillä ei ole yhteistä kieltä. Tulkkinamme videohaastattelussa toimii jo pitkään Suomessa asunut Zavialovan serkku Tanja Renkus.
Etäyhteydestä ja kielimuurista huolimatta muistojen synnyttämän tunnemyrskyn näkee Zavialovan kasvoilta ja kuulee puheesta.
Painajainen alkoi aamuyöllä, Zavialova muistelee. Hän heräsi miesystävänsä Sergein ja 7-vuotiaan tyttärensä Zlatan kanssa sireeneihin ja räjähdyksiin. Paineaalto lennätti parvekkeen oven selälleen.
Ikkunasta näki, kuinka raketit iskivät läheisen lentokentän alueelle.
Kaaoksen keskellä soi puhelin. Zavialovan tuttava välitti kuulemansa tiedon: venäläiset sotilaat lähestyvät pohjoisesta. Etäisyys viholliseen oli vain kymmeniä kilometrejä.
Perheen pakomatka omasta kodistaan ja kotimaasta alkoi.
”Se oli kamala tilanne. Kaikki kiovalaiset lähtivät samaan aikaan. Joka paikassa oli hirveät ruuhkat. Pankkikortit eivät toimineet, polttoainetta ei saanut”, Zavialova kertaa kaoottista tilannetta.
Ensimmäisen vuorokauden aikana perhe pääsi noin 30 kilometrin päähän Kiovasta. Määränpäänä oli Lvivin kaupunki 700 kilometrin päässä Kiovasta. Matka sinne kesti lopulta kolme vuorokautta.
Avuliaat ihmiset tarjosivat pakenijoille yösijoja matkan varrella. Lepohetket vietettiin talojen kellaritiloissa toivoen edes jonkinlaista suojaa raketeilta.
Kun elämä tempaistaan kotimaasta yhtäkkiä vieraaseen ympäristöön, ”ankkuri” on ensiarvoisen tärkeässä roolissa.
Zavialovalla oli serkkunsa ansiosta valmis kontakti Suomeen. Samoin on useilla muillakin paenneilla ukranalaisilla. Osalla on Suomessa sukulaisia, osa on ollut aiemmin täällä kausitöissä.
Jyväskylän yliopiston professori Minna Suni kieli- ja viestintätieteiden laitokselta kutsuu näitä kontakteja ankkureiksi.
Suni johtaa aluillaan olevaa tutkimusprojektia, jossa tutkitaan esimerkiksi, millaisia mahdollisuuksia ja haasteita Ukrainasta paenneet ihmiset kohtaavat maaseudun yhteisöön kiinnittymisessä.
Kun elämä tempaistaan kotimaasta yhtäkkiä vieraaseen ympäristöön eikä paikallisten kanssa kommunikointiin välttämättä ole edes yhteistä kieltä, ”ankkuri” on ensiarvoisen tärkeässä roolissa.
Suni kertoo, että maaseudulla tutut kausityönantajat ovat toivottaneet kriisitilanteessa ukrainalaisia tervetulleeksi.
”Se on hyvin erilainen tilanne kuin tulla vain rajan yli ja katsoa, mitä tapahtuu.”
Kaikilla ei kuitenkaan ole valmista tukiverkkoa eikä kotoutuminen missään tapauksessa ole helppoa, kertoo Ilkka Vuonola, joka toimii projektikoordinaattorina Maahanmuuttajien ohjaus- ja neuvontapalvelujen kehittäminen -hankkeessa.
Vuonola on itsekin kotoisin Ukrainasta, mutta hän on saapunut jo kymmenen vuotta sitten Suomeen. Hän tekee työtään Ukipolis oy:ssä Uudessakaupungissa.
”Kieli on vieras. Lisäksi yhteiskunta ja kulttuuri ovat erilaisia”, Vuonola kertoo eroista Suomen ja Ukrainan välillä.
Suni muistuttaa, että ukrainalaisten taustat voivat olla monimuotoisia. Paitsi pakenemishetken olosuhteet ja perhetilanteet myös kieli- ja kulttuuritausta vaihtelevat.
Monikielisessä Ukrainassa puhutaan useita kieliä, myös venäjää. Sunin mukaan nykyisessä poliittisessa tilanteessa kielikysymys onkin erittäin herkkä.
Tämä näkyy esimerkiksi Zavialovan ja Renkuksen suhteessa venäjän kieleen.
”Meidän toinen kielemme on venäjä”, Renkus kertoo. ”Oli! Siis oli ennen sotaa”, hän korjaa itseään.
Vuonola on työssään ja arjessaan nähnyt, että normaali elämä alkaa hitaasti uudessa maassa. Hän auttaa työkseen ukrainalaisia sopeutumaan.
Työtä tehdään esimerkiksi asiakirjojen, koulutusten ja tavallisten arjen kysymysten kanssa.
Työtä riittää ympäri maan, sillä Suomeen on saapunut vuoden 2023 marraskuun loppuun mennessä 61 000 ukrainalaista. Tämän hetken määrä on maahanmuuttoviraston mukaan noin 67 000.
Kaikki on paenneille uutta ja vierasta. Elämä on kääntynyt ylösalaisin lyhyessä ajassa – yhdessä yössä, kuten Zavialovalla.
Hän kertoo, että hänellä oli Ukrainassa hyvä elämä: oma perhe, oma asunto, auto ja ura rakennusalalla insinöörinä.
”Kaikki mitä olin halunnut.”
Unelmaelämä romuttui kerralla. Kaksi viikkoa sodan syttymisestä hän saapui Zlata-tyttärensä kansa Tanja Renkuksen – ankkurinsa – luokse Nousiaisiin vain pieni laukku mukanaan.
Alku ei ollut helppo. Sodan järkytys nousi pintaan henkisellä ja fyysisellä tasolla. Monta päivää meni itkien. Syödä tai juoda ei pystynyt.
Vihollislentokoneet olivat uurtaneet jälkensä mieleen. Renkus kuvailee, kuinka pelkän lentokoneen näkeminen Suomen taivaalla laukaisi hänen serkussaan silminnähtäviä pelkotiloja.
Arki ja elämä pakottivat pikkuhiljaa pois lamaannuksen tilasta. Sopeutuminen kuitenkin vasta alkoi. Kahdeksan miljoonan asukkaan Kiovaan ja sen joka-aamuisiin työmatkaruuhkiin tottuneelle ihmiselle Nousiaisten hiljaisuus oli aluksi vaikea kohdata.
”Siellä ei ollut ketään!” Zavialova nauraa nyt, kun aikaa on jo kulunut.
Serkkunsa ahkeran avun myötä hän löysi pian työpaikan kananmunatalo Munaxilta Kustavista.
Zavialova oli onnekas saadessaan työpaikan, sillä hän ei puhu suomea eikä englantia.
”Kun suomen ja englannin kielten taito puttuu, se on iso haaste työnhaussa”, Vuonola kuvailee monien ukrainalaisten tilannetta.
Ukrainasta paenneet ovat kuitenkin todella aktiivisia. Vuonola kertoo, että melkein kaikki haluavat suunnata töihin tai esimerkiksi kieli- ja kotoutumiskoulutuksiin.
”Oli välittömästi selvää, että ukrainalaisia asettuu paikkakunnille, joissa ei ole monikielisyyttä ollut aiemmin.” Minna Suni
Minna Suni on kielitieteilijä, joka on itse varttunut maaseudulla. Hän on seurannut yhteiskunnallisia asioita oman ammattinsa ja taustansa näkökulmasta vuosikymmeniä.
Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja ihmiset alkoivat paeta rajan yli hakemaan turvaa, hän tiesi, että jotain mullistavaa on tapahtumassa myös Suomen maaseudulla.
”Maaseutu tulisi monikielistymään kerralla. Oli välittömästi selvää, että ukrainalaisia asettuu paikkakunnille, joissa ei ole monikielisyyttä ollut aiemmin. Monet ovat työllistyneet maataloustöihin pieniin kuntiin.”
Sunin mukaan yleinen kokemus vastaanotosta on ukrainalasilla ollut myönteinen.
Se, että paikalliset esimerkiksi tervehtivät, on ollut ukrainalaista puhuttelevaa. Tuo pieni ele synnyttää kokemuksen merkityksellisyydestä, Suni kuvailee.
Monilla kalvaa alati huoli työllistymisestä. Sunin mukaan stressi koskee oman elannon lisäksi sitä, miten voisi olla hyödyksi ympäröivälle yhteiskunnalle.
Päätös syntyi, kun hän kävi Ukrainassa ensimmäistä kertaa pakenemisen jälkeen paperiasioita hoitamassa.
Sunin mukaan maahanmuuttoon liittyy aina välitilassa olemisen kokemus. Se tarkoittaa elämää epävarmuudessa sen suhteen, onko ihminen jäämässä vai lähtemässä, sekä epävarmuutta kuulumisesta.
Jos mieli arpoo jatkuvasti, mitä seuraavaksi, milloin sota loppuu ja milloin kotimaahan palattaisiin, on luonnollista, että kotoutuminen ei lähde täysillä käyntiin.
Kun ensimmäiset paenneet saapuivat Suomeen sodan sytyttyä, kukaan ei tiennyt, kuinka pitkään paossa oltaisiin. Sitä ei tiedetä vieläkään. Kuluisiko vielä viikkoja, kuukausia vai kenties vuosia?
”Jokainen tekee sitä arviointia koko ajan”, Suni korostaa.
Arviointia teki myös Zavialova – viime syksyyn asti. Päätös syntyi, kun hän kävi Ukrainassa ensimmäistä kertaa pakenemisen jälkeen paperiasioita hoitamassa.
Pommit ja raketit palauttivat puolentoista vuoden takaiset kauhut mieleen. Hän ymmärsi, ettei halua enää palata Ukrainaan.
Päätökseen asti mielessä oli pyörinyt koko ajan, ”mitä tapahtuu, jos palaamme”. Zlata alkoi tulla kouluikään, ja äidin huoli lapsensa turvallisuudesta painoi mieltä.
”Tuli ajatuksia, että olisin kaukana töissä ja tulisi taas raketteja.”
Zavialova kertoo ymmärtäneensä matkallaan, ettei tilanne Ukrainassa ole muuttumassa. Eikä kukaan tiedä, millaista elämä on Ukrainassa, kun tykit lopulta vaikenevat.
Moni paenneista on tehnyt saman päätöksen kuin Zavialova. Ei välttämättä ole paikkaa, johon palata, ei edellytyksiä paluulle.
Zavialovalla ja Zlatalla ei ole Ukrainassa läheisiä sukulaisia. Äiti ja tytär ovat löytäneet paikkansa, ja Sergeikin on muuttanut perässä Suomeen.
Työpaikan myötä Kustavista löytyi myös mukava rivitaloasunto, ja he ovat tutustuneet paikallisiin ihmisiin.
Zavialova on tutustunut vapaaehtoistyöntekijä Ullaan, joka on auttanut paljon käytännön asioissa, esimerkiksi huonekalujen hankkimisessa.
Olo on ollut tervetullut. Zavialova ja Zlata olivat ensimmäiset ukrainalaiset Kustavissa. Kylän yleisessä saunassa he herättivät alkuun hyväntahtoista uteliaisuutta.
Olena Zavialova ja Zlata-tytär haluavat oppia suomen kielen. Zlata kertoo, ettei ukrainaa tai venäjää opeteta koulussa. Hän haluaakin opiskella vain suomea ja enlgantia. Matematiikka on yksi Zlatan lempiaineista, sillä hän voi hyödyntää sitä kaupassa ostoksilla käydessään. Kuva: Pasi LeinoZlata on aloittanut ensimmäisen luokan syksyllä ja saanut sieltä kaksi hyvää suomalaista kaveria, Larissan ja Violan. Tytöt tykkäävät keinua sekä leikkiä piilosta ja hippaa. Kielitaito kohenee päivä päivältä kuin itsestään.
Vaihdammekin Zlatan kanssa haastattelukielen sujuvasti suomeen. Jopa etäyhteyden välityksellä tuntee, kuinka suora vuorovaikutus yhteisellä kielellä yhdistää meidät. Juttelemme ilman tädin tulkkausta hyvän tovin. Samalla pieni ujostelu karisee unholaan.
Viimeinenkin jää murtuu, kun Zlata pääsee kertomaan tanssi- ja sirkuskouluharrastuksistaan sekä unelma-ammatistaan.
Pienet kasvot loistavat, kun hän selittää tätinsä välityksellä, kuinka tahtoo kuvata videoita Youtubeen. Videoissa hän kertoisi kuulumisiaan, ja mikä tärkeintä, hän avaisi saamiaan lahjoja.
Seitsenvuotiaan suunnitelmat ehtivät varmasti vielä muuttua moneen kertaan.
Päivä päivältä elämä puolestaan vakiintuu. Zlata saa kasvaa rauhassa ja hakea paikkaansa. Äiti ja Sergei joutuvat myös varmasti oppimaan paljon uutta, esimerkiksi kielen.
Nyt kuitenkin näkyy tulevaisuus. Nyt koti on täällä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
