Muuttuva maailmamme edellyttää viljelijäkulttuurin yhtenäisyyden vahvistamista

Säilörehun tekoa. Kuvituskuva. Kuva: Markku Vuorikari

Minä nautin siitä, että saan syödä kotimaista ruokaa. Itse pystyn ostoskäyttäytymiselläni vaikuttamaan siihen, mitä ruokapöydässäni on. Osa itse tuotettua, suuri osa kaupasta ostettua. Osa ruuasta toki tulee ulkomailta, kuten kahvi ja suola.

Arvostan jokaista suupalaa, riippumatta siitä, onko ruoka kotimaista, ulkomaista, luomua tai tavanomaista. En ajattele syödessäni, että tämä viljelijä on ajatellut tai toiminut väärin viljellessään ruokani, vaan olen kiitollinen jokaiselle viljelijälle, joka ruokaa tuottaa.

Erityisesti, kun aikamme haastaa viljelemistä monin tavoin, eikä vähiten ennakoimattomien sääolojen vuoksi.

Säät eivät suinkaan ole ainoat, jotka ovat äärevöityneet viime vuosina. Samaan aikaan keskustelukulttuurimme on terävöitynyt. Olen pohtinut paljon viljelijöiden keskinäistä nokittelua ja maatalouden keskustelukulttuuriin liittyvää jaottelua viljelijöiden välillä. Jakolinjoja tehdään eri tuotantotapojen ja -suuntien ja tukialueiden välille, ja keskustelu toisten valinnoista voi äityä jopa vihamieliseksi – erityisesti, jos esiin nousevat näkökulmat ympäristön hyväksi tehtävästä työstä.

Keskusteluissa kiinnitytään terminologiaan ja luodaan mielikuvia joidenkin termien liittämisestä ”oikeaan ruuantuotantoon” ja toisten ”hömppäheiniin ja huuhaaseen”.

Onko meillä varaa tässä maailmantilanteessa tällaiseen leiriytymiseen?

Ymmärrettävää on, että ristiriitaa voi aiheuttaa toisaalta kansallisesti elintärkeän ammatin harjoittaminen ja samanaikaisesti koettu arvostuksen puute julkisessa keskustelussa. Vaikeampaa on nähdä, miten alan sisäisessä keskustelussa toisten viljelijöiden toiminta voi aiheuttaa tarvetta asettaa jotain viljelymenetelmää toteuttavia huonompaan valoon kuin toisia ja samalla pyrkimystä osoittaa oman mielipiteen oikeellisuus.

Itse en tiedä mistään asiasta absoluuttista totuutta. Vaikea uskoa, että absoluuttisia totuuksia on olemassakaan. Jos olisi, kaikki maailmamme viheliäiset ongelmat olisi jo ratkaistu ja tulevaisuus näyttäytyisi seesteisenä ja turvallisena.

Siispä, niin kauan kuin yhtä totuutta ei ole tiedossa, meidän tulisi etsiä konsensusta: hyväksyä, että on erilaisia tapoja ja näkökulmia, ja että toisilta voi aina oppia jotain. Hyvä esimerkki on uudistava viljely, jonka kohdalla tunteet kuumenevat helposti.

Uudistava viljely on työkalu siihen, että ruokaa voidaan tuottaa tulevaisuudessakin kannattavasti ja kestävästi sekä ekologisesta, sosiaalisesta että taloudellisesta näkökulmasta. Se ei ole synonyymi maatilan siirtämiselle ruuantuotannosta pelkkien ympäristöhyötyjen tuottamiseen, vaikka tällaiseen käsitykseen usein törmää.

Ennemmin kuin tietyistä tuotantotavoista tai -suunnista uudistavassa viljelyssä on kyse tilannetajuisesta ajattelutavasta oman tilan ominaispiirteet ja resurssit huomioiden. Täten yleispäteviä ohjeita ei voi antaa.

Nyrkkisääntönä kuitenkin on maksimoida yhteytys ja maan mikrobitoiminta sekä minimoida pellon häirintää mahdollisuuksien mukaan. Kun näin toimien ylläpidetään prosessia, joka pitkällä aikavälillä vahvistaa ekosysteemin resilienssiä, parantaa maan kasvukuntoa ja lisää todennäköisyyttä paremmalle sadontuotolle äärevissä säissä, on vaikeaa nähdä, miten sen harjoittaminen voisi olla haitallista viljelijäyhteisölle.

Yhä pienenevä viljelijäjoukko ja maaseudun autioituminen ovat minusta erinomaisia syitä alkaa rakentaa Suomeen yhtenäisempää ja sallivampaa viljelijäkulttuuria, jossa hyväksyttäisiin erilaiset näkökannat, otettaisiin vastaan maalle myös muualta tulevat, arvostettaisiin omaa ja toisen tekemistä ja nähtäisiin itsemme ja muut osana luontoa.

Maata ei tehdä lisää. Sitä pitää vaalia. Viljelijöitäkin pitää vaalia, mutta myös tehdä lisää, jotta ruokaa riittää tulevaisuudessakin.

Pystyisimmekö luomaan sellaisen maatalouden keskustelu- ja toimintakulttuurin, joka uudistaisi hyvinvointia alan sisällä, ja joka näyttäisi ulospäin niin houkuttelevalta, että nuoret haluaisivat liittyä mukaan ja olisivat tervetulleita? Sellaisen, jossa jokainen viljelijä voisi kokea arvostusta omilta kollegoiltaan? Sellaisen, jossa olisi yhtenäisyyttä eriytymisen sijaan?

Kyllä me pystyisimme, meistähän se on kiinni, millainen tulevaisuus rakennetaan.

Kyse on siitä, millaisen tulevaisuuden haluamme. Haluammeko olla oikeassa, vai haluammeko olla vahvoja yhtenäisyydessä, jossa todellisuuksia on enemmän kuin omamme?

Soja Sädeharju

projektitutkija, Sisu-hanke

Itä-Suomen yliopisto

viljelijä

Kestilän tila, Urjala