Kotimaista tuontiproteiinin sijaan

Ihminen tarvitsee proteiinia reilun gramman päivässä painokiloa kohti. Suomessa syödään paljon tuontiproteiinia. Tavoitteena pitäisi tässäkin asiassa olla omavaraisuus.

Onkin hyvä, että ilmastonmuutokseen ja luontokatoon liittyen keskustellaan jo siitä, missä määrin suomalaista viljelymaata voisi käyttää rehuntuotannon sijasta enemmän suoraan ruuantuotantoon. Suomessa kun on hyvät edellytykset tuottaa proteiinia, jos eläimet ovat tässä apuna.

Rehukasvit sitovat hiiltä maaperään ja kotieläintalous parhaimmillaan rikastuttaa luonnon monimuotoisuutta laiduntamalla ja monimuotoisilla nurmilla.

Kun etsimme ratkaisuja, joilla torjutaan ilmastokriisiä ja luontokatoa sekä turvataan huoltovarmuutta, on laskettava, mikä on kestävä kotimaisen eläinperäisen proteiinintuotannon taso.

Tavoitetaso tulee asettaa siten, että se tukee kaikkia näitä tavoitteita yhtä aikaa. Proteiinin ravitsemuksellista laatua ja tarvettakaan ei saa unohtaa.

Hallitussa siirtymässä emme lisää tuontiproteiinia, päinvastoin. Apuun tarvitaan kestävän valkuaisomavaraisuuden tiekartta prosenttitavoitteineen.

Tarkkaa prosenttilukua proteiiniomavaraisuudesta ei ole saatavilla. Tämän tiedon selvittäminen tutkimuksen keinoin olisi tärkeää, jotta siirtymää voidaan ohjata hallitusti. Taustatietoa löytyy ja se kertoo, ettemme ole omavaraisia.

Vuoden 2017 FinRavinto-tutkimuksen mukaan puolet suomalaisten saamasta proteiinista on peräisin lihasta ja maidosta ja neljännes viljasta.

Lihan, maidon ja viljan kotimaisuusaste on korkea: 80–100 prosenttia. Kasviperäisen proteiinin kotimaisuusaste on noin 90 prosenttia, kun rehut ja nurmet lasketaan mukaan.

Eläinperäisen proteiinin omavaraisuutta heikentää valkuaistäydennysrehujen käyttö. Täydennysvalkuaisen omavaraisuus on Luonnonvarakeskus Luken mukaan vain reilut 20 prosenttia elintarviketeollisuuden sivujakeet mukaan lukien.

Heikoin omavaraisuusaste on rypsillä, rapsilla ja soijalla. Näitä käytetään ihmisravintona ja rehujen valkuaistäydennykseen.

Tuontirehusta tulisikin luopua, jotta omavaraisuusaste saadaan nousuun. Tällöin eläinproteiinin tuotanto laskisi, lehmillä 10 prosenttia.

Kotimaisia kasvis- ja kalapohjaisia vaihtoehtoja tarvittaisiin yhä enemmän paikkaamaan vajetta, samoin kotimaisia mykopohjaisia ja soluviljeltyjä proteiinilähteitä.

Usein päätellään, että jos eläinperäinen proteiini korvattaisiin kasvispohjaisella, peltoa tarvittaisiin huomattavasti vähemmän.

Suomen oloissa asia ei ole näin yksioikoinen. Kasvilajivalikoima on osassa maata varsin suppea, ja nurmivaltainen pellon käyttö tuo viljelyvarmuutta.

Ruokakasvien viljely saattaa sääolojen takia myös epäonnistua, jolloin sato päätyy rehuksi tai viherlannoitteeksi.

Palkokasvit, kuten herne ja härkäpapu, ovat erinomaisia proteiinikasveja, koska ne apilan tavoin sitovat typpeä ilmakehästä maaperään. Niiden viljelypinta-ala onkin kasvanut lupaavasti.

Palkoviljat ja muut valkuaiskasvit, kuten rypsi ja rapsi, vaativat viljelykiertonsa.

Vuorottelu eri kasvilajeilla on välttämätöntä, jotta pellon kasvukunto ja kasvitautien vastustuskyky säilyvät. Viljelyvarmat nurmet ja viljat toimivat hyvinä välikasveina.

Kun laaditaan tiekarttaa kohti kestävää valkuaisomavaraisuutta, proteiinilähteiden tuotantovaihtoehtoja arvioitaessa ei saa unohtaa luonnonolojemme haasteita ja vahvuuksia.

Tiekartan tulisi sisältää kestävyyssiirtymän toimenpiteet, jotka ovat toteuttamiskelpoisia teknologian kehittyessä. Tavoitteiksi tulisi asettaa resurssiviisas, luontoa vahvistava pellonkäyttö, ruokaturva ja omavaraisuus.

Olemme riippuvaisia luonnonoloistamme sekä sää- ja maaperätekijöistä. Vaikka ilmasto lämpenee, pimeä kausi tulee kuten ennenkin. Maissi tarvitsee Suomen oloja valoisammat syksyt eikä soija viihdy lyhyen kesän pitkässä päivässä.

Luonnonolot luovat reunaehdot, joita kasvinjalostuksella saadaan muovattua.

Suoraan ruuaksi käytettävät proteiinikasvit saavat yhä enemmän jalansijaa, kun viljelyvarmempia lajikkeita jalostetaan ja uusia kasvilajeja otetaan viljelyyn. Kehitys auttaa myös nostamaan rehujen täydennysvalkuaisen kotimaisuusastetta.

Meidän on kannettava myös globaalia vastuuta. Vesirikkaana maana voimme tuottaa valkuaispitoista ruokaa myös vientiin kuivuuden vaivaamiin maihin. Kärkisijalta Economist -lehden Global Food Security Index -vertailussa 2022 on hyvä paikka ponnistaa.

Liisa Pietola

johtava asiantuntija, Kestävyysratkaisut

Sitra